UUSI PERHEENJÄSEN!

En tajua miten aika on kulunut näin nopeasti!
Siitähän on jo puoli vuotta kun viimeksi päivitin tätä blogia.
Mulla olisi nyt ihan hirmuisesti asioita kerrottavana, mutta yritän tiivistää tähän tärkeimmät.

Jos rehellisiä ollaan, tää blogin päivittämättä jättäminen on ollut ainoastaan mun saamattomuuden syytä. Välillä oon jopa unohtanut ihan kokonaan tän olemassaolon.  Sitten kun oon taas muistanut, että hei se blogi! - mulla ei mukamas ole ollut yhtään ylimääräistä aikaa rustata edes muutamaa sanaa tänne. Toisaalta voin osaltani syyttää koulua. Täyspäiväinen koulu on ollut yllättävän raskasta näin välivuoden jälkeen, mutta oon myös helvetin kiitollinen, että pääsin just sinne minne mä eniten halusin!

Eli, oon nyt aloittanut opinnot Hyvinkään Hyriassa, kuva-artesaani linjalla. Koulu on totta vie täyttänyt mun odotukset ja jopa ylittänyt ne, mutta on tässä huonotkin puolensa. Mulle vaikeeta on yrittää olla vertailematta omia töitä muiden töihin. Myönnettäköön, että ensimmäisen jakson aikana mä mietin useaan otteeseen, että mitä ihmettä mä oikein teen tuolla koulussa. Kaikki muut on niin pirun taitavia. Välillä aloin melkein uskoa, että mut otettiin sisään pelkästä säälistä (koska pääsykokeissa mun päälle kaatui kaappi) + asun aika lähellä koulua, jos vertaa moniin muihin.

Noh, tää on hyvä harjoituksen paikka.
Mun on yritettävä päästä tosta yli.
Hyväksyttävä se, ettei kaiken mitä teen tarvitse olla täydellistä.

Eniten mua kuitenkin jännitti millainen meidän luokka tulisi olemaan. Onneksi sekin yllätti positiivisesti.
Pari ensimmäistä päivää harhailin yksin koulunkäytävillä, mutta en ollut ainoa.
Nyt mulla on kuitenkin kavereita ja ne on mulle tosi iso, sekä tärkeä juttu koulunkäynnin kannalta.
En varmasti jaksaisi käydä koulussa läheskään yhtä aktiivisesti jos joutuisin kokoajan olemaan yksin.

Just nyt meillä on menossa toinen jakso atto-aineita.
Viime jaksossa mä jo onnistuin munaamaan pari kurssia, mutta onneksi sain sovittua korvaavia tehtäviä opettajien kanssa.
Kyllä tää tästä vielä hyväksi muuttuu toivon mukaan.

Koulun lisäksi mulla on muitakin hyviä uutisia.
Nimittäin noin kuukausi sitten meille kotiutui leijonaluppavauva, joka nimettiin Untoksi. 

Unto tuli täyttämään pitkään tyhjillään olleen isomman jyrsijän paikan, kun meidän gerbiili vanhukset nukkuivat pois 5 vuoden iässä.

Itseasiassa me ei kerrottu mun veljen kanssa äidille kanin tulosta mitään, käytiin vain yhtenä iltana hakemassa se kotiin.
Olin ensin varma, että äiti suuttuisi ihan kamalasti ja käskisi viedä sen takaisin, mutta kävikin päinvastoin.
Äiti oli täysin myyty ja niinhän me kaikki muutkin.

Unto on todella ihana persoona. Se on oikea hulivili ja super seurallinen!
Meillä on aiemminkin ollut muutamia kaneja, mutta tämä poika on ihan eri maata jos rupeaa vertailemaan.

Mutta on mulla vielä niitä huonojakin uutisia...

Yhtä meidän koirista odottaa näillä näkymin parin viikon sisällä lopetus.
Se on kuukauden päivät sairastanut ja kaikkea ollaan kokeiltu, mutta tuloksetta.
En kuitenkaan vielä halua ajatella sitä, koska ihmeitä tapahtuu ja sillä on välillä ihan hyviä päiviä.
Haluan vaan elää hetkessä ja nauttia jokaisesta päivästä jonka saan vielä viettää sen kanssa.
Tiedän, että sen poismeno tulee olemaan kova paikka.

Se siitä sitten.

Mä meinasin, että tekisin joku päivä tänne videota, kunhan saan ensin hommattua uuden muistikortin (koska onnistuin hävittämään kaks, hups) ja mikäli kamera vain suostuu toimimaan.

Ainakaan näillä näkymin en ole siis lopettamassa blogin pitoa, mutta tulevaisuus näyttää kuinka käy.
Sekin vaihtoehto on nimittäin käynyt mielessä, koska aika ja inspiraatio on välillä tosi kortilla.
Nyt nimittäin aion tosissani yrittää panostaa myös kouluun, joten kaikki muu on jäänyt vähemmälle huomiolle.
Sen verran voin sanoa, että tälle ulkoasulle on tehtävä jotain ja pian, jos aion terästäytyä tämän bloggaamisen suhteen.

Ainiin, mä täytin viimein 18, jeij!

PILALLA

Mun koko kesä on pilalla.

Mä oon jälleen rampa.

Kotiuduin tänään sairaalasta, viikko siellä tuli vietettyä.
Hevonen juoksi ylitseni - siinä meni sääri sekä pohjeluu.
Pirstaleet pistettiin raudalla kasaan, taas.

Mua ei oo koskaan sattunut niin helvetillisen paljon.
Luu tuli ulos ihosta, mun jalka vain roikkui kun yritin liikkua.
Siinä maassa mä makasin reilun vartin, huusin apua ja itkin, kirosin elämää.
Miksi kaikki tämä tapahtuu aina mulle?

En halua kuulla enää kertaakaan, että "onneksi ei sattunut pahemmin".
Voi kumpa olisi sattunut, mun ei tarvitsisi kitua.
Pelkkä vessakäynti on kuin sotaan lähtisi.
Vaikka matka on muutamia metrejä, mun on pysähdyttävä lepäämään.

Oon meinannut kaatua tuhansia kertoja lähdettyäni sairaalasta.
Luulin, että täällä olisi helpompaa. Paranisin nopeammin.
Päinvastoin. Tuntuu niin pahalta, avuttomalta ja hyödyttömältä.
Muut nauttii elämästä, mutta mä tuskin pysyn pystyssä.

Muiden heittämät "hauskat" vitsit saavat mut tuntemaan oloni entistäkin kurjemmaksi.

Juuri nyt olisin mielummin kuollut. Kaikki kesän ilot on multa pois.
Ei ratsastusleiriä, powerpark reissua tai mitään muutakaan.
Mä vaan makaan ja mätänen.

Olisivat samantien amputoineet koko paskan. Mitä vittua mä teen jalalla, johon ei voi varata painoa?
En mitään, mä oon niin väsynyt yrittämään.

Mun tekisi mieli vain linnoittautua huoneeseeni ja jäädä sängyn pohjalle ikiajoiksi.
Jos vain voisin tehdä niin.

Ei mulla muuta, halusin vain purkaa turhautuneisuuttani tänne.
Jatkakaa ikimuistoisen kesän suunnittelua ja nauttikaa kauniista säästä munkin puolesta.
Ehkä mäkin saan ottaa ilon irti sitten ensi vuonna.

Siihen asti sammaloidun ja homehdun neljän seinän sisällä.

IHMISSUHTEET

Kuten otsikosta tulee ilmi, aion tänään kirjoittaa jostain muusta kuin tylsistä kuulumisista.
- Nimittäin niinkin tärkeästä asiasta kuin ihmissuhteista, omista kokemuksistani.



Mulla ei ole koskaan ollut paljoa kavereita - aitoja sitäkin vähemmän.
Oon huono luomaan ihmissuhteita, osittain siksi että olen luonteeltani hyvin ujo.

Toisena tulee mun menneisyys.

Mä oon aina halunnut ajatella, että kaikissa ihmisissä on jotain hyvää.
Ihmiset voivat muuttua, eikö vain?

Mä oon monta kertaa joutunut kokea sen, miltä tuntuu olla hyväksikäytetty.
Mä tiedostan olevani sinisilmäinen, mutta mun on vaikea päästää irti sellaisista ihmisistä jotka kohtelee mua huonosti.
Pelkään niin paljon uudelleen yksinjäämistä, että olen mielummin huonossa ihmissuhteessa.

Sellainen vie tosi paljon voimia ja aiheuttaa pelkkää pahaamieltä, sekä ahdistusta - jonka puran lähes poikkeuksetta itseeni.

Ystävät on tärkeitä, mutta millaisia ovat oikeat ystävät?
Arvosteleeko ne sua? Pilkkaa, moittii ja heittää herjaa.

Mun mielestä ei, silti tosi moni mun ystävistä syyllistyy tähän.
Saan jatkuvasti kuulla jopa kaikistä läheisimmiltä ystäviltäni esim. ulkonäöstäni.
Voin sanoa, että se sattuu. Se sattuu paljon enemmän, kuin että kuulisin sen tuntemattoman suusta.

Heistä se on ehkä hauskaa, mutta musta se ei ole - vaikken sitä ääneen sanoisikaan.
Jos oot mun ystävä, mikset pysty hyväksymään mua sellaisena kuin olen?
Miksi sun pitää jatkuvasti muistuttaa mua siitä, etten ole täydellinen.
Etkä muuten ole sinäkään.

En tarvitse sellaisia ihmisiä ympärilleni.
Eikä se aina jää vain sanalliseen satuttamiseen.



Mun omaa tilaa ei kunnioiteta.
Mua on revitty, raavittu, läpsitty ja kähmitty, lista on loputon.

Mä oon kasvattanut itselleni tosi korkean kipukynnyksen, nimenomaan siksi että kestän tälläistä väkivaltaa
- vaikka joskus tekee mieli vain juosta pois ja ruveta itkemään.
Miksi haluat satuttaa mua? Mä luulin että ollaan ystäviä.
Mä en ole tunteeton, vaikka olen hiljaa.

Oon elänyt sellaisessa käsityksessä, että ystäviin voi luottaa.
Ystävien kanssa voi olla oma itsensä ja puhua avoimesti.

Ystävät ei yritä liehitellä sun poikaystävää, ne ei varasta sulta, saatika sitten valehtele.
- En mäkään mikään pyhimys ole, kaikki tekee virheitä.
Mä pystyn antamaan anteeksi, mutten unohda.

En myöskään ole tyhmä, vaikka ehkä luulet niin. Mä nään kyllä koska ihminen valehtelee.
Jos kerran rikot mun luottamuksen, oon pahoillani mutta et saa sitä koskaan samanlaisena takaisin.
Itseasiassa, sä et edes ansaitse sitä, jos jatkat samaa rataa.

Ja useimmat tekee niin. Ettekö te tunne pienintäkään pistosta omatunnossanne?
Olenko mä jotenkin alempiarvoinen, verrattuna teihin?

Mihin jäi ne ajat, kun pystyttiin puhumaan kaikesta.
Oltiin toisillemme rehellisiä, kunnioitettiin toisiamme - mulla on oikeasti ikävä sitä aikaa.

Mietin usein, onko vika mussa?
Olenko tosiaan niin yliherkkä, etten kestä ihmissuhteiden tuomia ongelmia ja paineita?
Vai vedänkö mä vaan puoleeni pinnallisia, itsekkäitä ihmisiä?

Ihmissuhteissa tulee riitoja ja erimielisyyksiä, sen mä ymmärrän.
Anteeksipyyntö menettää niin nopeasti merkityksensä, kun sitä ei tarkoiteta todella.
Silloin se on vain yksi sana muiden joukossa.

Virheistä ei oteta opiksi, eikä edes yritetä korjata käytöstä parempaan suuntaan.
Kehotan kaikkia joskus nostamaan katseen omasta navastaan. Katsomaan peiliin ja miettimään.
Onko se, miten kohtelet muita reilua?



Tarkoitan joka sanaa.

// Noniin, tulipas syvällistä tekstiä.
Ehkä tämä avaa jonkun silmiä - tai sitten saan vain kuulla kuinka minä otan liian helposti itseeni.

Tämän kirjoittaminen kuitenkin kevensi oloani.
Nyt tiedätte, mitä ajattelen.
PS. Tuli sitten väsättyä muutama aiheeseen liittyvä quotekin itse. 

AJATUS

Aivan ensiksi haluan muistaa rakasta lemmikkiäni, joka nukkui perjantaina pois.
Levätköön hän rauhassa ♥

Tuli tuossa viime viikonloppuna käytyä Tampereella, hevosmessuilla. 
En mä sinne muuten olisi lähtenyt, mutta kerrankin onni suosi ja voitin sinne kaksi lippua.

Suurin osa kuvista oli ihan käyttö kelvottomia, mutta tässä muutama onnistuneempi otos.

 

 



Siellä oli vaikka mitä nähtävää, mutta suurimmasta osasta jäin paitsi, koska...
Oltiin siellä vasta klo 12, ja lähdettiin jo parin tunnin jälkeen takaisin.

Noh, ehkä joku kerta uusiksi, sitten kun on enemmän rahaakin.
Pakolliset hevosnamit tuli ostettua, ei muuta, valitettavasti. D:

Mun sairasloma alkaa viimein lähennellä loppuaan! Kesäkin tulee kovaa vauhtia - enkä ole vielä saanut aikaiseksi varata edes ratsastusleiriä.

Odotan myös innoissani, kuten myös kauhuissani yhteishaun tuloksia.

Tässä olisi tämä tällä kertaa, kauhean vähän irtosi multa tekstiä.
Kuvia sen sijaan tavallista enemmän.

* Blogger temppuilee, argh. *

JÄÄTUULET

Olen ollut todella laiska taas tämän blogin suhteen.
Mun päivät on kulunut tallilla - kyllä.
En mä kyennyt olemaan kuin viikon erossa hevosista.
Tosin, ponit on ottaneet kaiken ilon irti mun yksi kätisyydestä?
Onko se edes sana...

Ainiin, se leikkaus.
Kaikki meni hyvin, maanantaina kävin terkkarissa ottamassa hakaset haavasta pois.
Pääsiäisen jälkeen pääsen eroon kantositeestä ja saan alkaa kuntouttaa kättä.
Jes, jes, jes.

Haava on tosi siisti, jopa terkkarissa ihmeteltiin sitä.
Kivut ovat olleet tosi pientä verrattuna siihen, mitä ne olivat ennen leikkausta.
Tai sitten mulla on vaan korkea kipukynnys, kuten lääkäri väitti.

Aika on käynyt välillä tooodella pitkäksi.
Mulla oli siis hyvää aikaa aloittaa Netflix:ssä uusi sarja, nimittäin Glee.
Joskus nuorempana tuli sitä välillä katsottua.
Silloin kun olin yksinäinen ja masentunut, syrjäytynyt paska.
Oonhan mä sitä vieläkin, mutta nykyään oon ihan sujut sen kanssa.

Mistä tulikin mieleen, että mun vointi on ollut pelottavan pitkään aika tasainen.
Lukuunottamatta kaikkia itkukohtauksia, kun oon sivusta katsellut muiden onnea.
Onnea, jota mä en tuu koskaan saamaan.

Musta tuntuu, että mun kaveritkin on etääntymässä.
Ne tekee ohareita, voi toki olla että kuvittelen kaiken.
Otan kai liian helposti itseeni, ei saisi olla niin herkkä.

Helvetti, mä olen tänään synkkänä. Ei ehkä pitäisi.
Jospa siirtyisin pois koneen äärestä, kävisin takaisin nukkumaan.
En saanut viime yönä juuri ollenkaan nukutuksi, mistälie sekin johtui.

Oon saanut paljon uusia ideoita blogin suhteen.
Aiheita mistä voisin joku kerta kirjoittaa.
- Mutta kun en koskaan saa aikaiseksi mitään.

Tulin jo eilen kotiin pääsiäisen viettoon.

Nyt ei irtoa enempää tekstiä, joten seuraavaan kertaan.

MURTUNUT

Nyt on tilanne se, että...

Sain viimein työpaikan K-Supermarketista - ilman lävistyksiä.
Noh, olin siellä maanantaina ensimmäistä päivää ja pidin kovasti.

Töistä tultuani lähdin tallille ja kuinkas kävikään.

Hevonen kaatui ja minä mursin solisluuni.
Sinne meni sekin työpaikka, sillä tämän parantelu kestää ainakin 1-2kk.

Kärsin hirveistä kivuista muutaman päivän, koska laitoksen mukaan "sain vain kovan tällin."
Mikään ei kuulemma voi olla murtunut, koska ihoni ei vaihtanut väriä.

Keskiviikkona sain kuitenkin tarpeekseni ja soitin päivystykseen, jotka kehottivat tulemaan lääkärille. Jonotettiin siellä useampi tunti ja sillä välin röntgen ehti mennä jo kiinni. Lääkäri käski tulemaan seuraavana päivänä uudelleen kuvattavaksi, sekä määräsi kovat määrät särkylääkettä. Epäilys oli kuitenkin, että solisluu on murtunut.

Torstai aamusta röntgeniin, sen jälkeen uudelleen lääkärille. Kuvista sitten paljastui karu totuus.
Solisluu todella oli murtunut, mutta palaset olivat niin erillään toisistaan, että lääkärikin oli kahden vaiheilla. Yleensä solisluu paranee itsekseen ja hoidoksi riittää kantoside. Harvoissa tapauksissa solisluuta lähdetään korjaamaan leikkauksella, sillä siinä on aina omat riskinsä.

Lääkäri soitti kysyäkseen ortopedin mielipidettä, joka oli suora - se on leikattava.
Muuten parantuminen pitkittyy, eikä se välttämättä pääse itsekseen luutumaan kunnolla.
Paremmat ja varmemmat tulokset saadaan tässä tilanteessa siis leikkauksella.

Maanantaina aamusta lähden leikkaukseen.

Kaikki kyselevät, että pelottaako mua.
- Ei, ei pelota.

Paitsi se, että mitä jos en saa enää koskaan ratsastaa?
Aika moni on ollut hyvinkin yllättynyt siitä, että mä haluan vielä takaisin hevosen selkään.
Jopa mun äiti ehti kuvitella, etten koskisi hevosiin enää ikinä.

Väärin.

Mua harmittaa todella paljon, niin tuon työpaikan kuin mun harrastuksenkin puolesta.

Tämän enempää en nyt kirjoita, koska yhdellä kädellä se on jokseenkin haasteellista.

MUSTA VERHO

Hiihtolomaviikko tekee tuloaan, joten parasta kirjoittaa tänne ennen kuin lähden viettämään kotiin lomaani. Mulla ei ole oikein mitään järkevää sanottavaa. Kaikki on pysynyt ennallaan.

Olen laittanut varmaan 100 eri paikkaan sähköpostia, mutta kukaan ei huoli ilmaista työvoimaa.
Muutamiin haastatteluihinkin olen päässyt, mutta vapaita paikkoja on kuulemma vasta huhtikuussa.
Mitä tekemistä mä muka siihen asti keksin?

Kaiken kukkuraksi sossu ilmoitti perivänsä mun palkasta osansa, joka tarkoittaa sitä, ettei mulle jää mitään. Eli siihen taisi loppua mun työnhaku. Mä en todellakaan anna itse ansaitsemiani rahoja millekkään sossulle, vaikka ne menisivätkin osa mun itsenäistymisvaroihin

Mulla oli suunnitelmissa mennä tänä vuonna itsenäistymisvaroilla autokouluun, mutta nyt sossu ei tue edes sitäkään. Se on niin kallis ja mun kaikki rahat menee siihen. Niimpä, MUN, ei sossun.
Sitäpaitsi ajokortti on hyödyllinen. Olisin voinut pyytää vaikka rahaa hattarakoneeseen, mutta en tehnyt niin. Miksi? - koska se on turha. Okei, ehkä hieman typerä esimerkki mutta ymmärrätte pointin varmasti. 

Nuorisokodin "pikkuvarasta" ei olla saatu vieläkään kiinni, tuskin tullaan saamaankaan. Meille siis järjestetään risutalkoot, joilla korvaamme kadonneet rahat. Loistavaa.

Kiristetyistä säännöistä huolimatta oon käynyt tallilla. Aluksi "lähden lenkille" meni läpi, mutta kun mun "lenkit" venyi 4-5h pituisiksi alettiin epäillä. No sittemin jäin kiinni, enkä ihme kyllä saanut huutoja harteilleni. Musta oltiin itseasiassa jopa ylpeitä, niin oudolta kuin se kuulostaakin.

Mun pinna on hippusen tiukalla, sillä röökit loppui eilen. Mistä tulikin mieleeni, että pitäis kai siivota. Saisin vähän rahaa. Aion myös anella, että pääsisin jo tänään lähtemään kotiin. Todennäköisesti en pääse, mutta yrittänyttä ei lannisteta.

Täällä sattuukin olemaan töissä juuri se yksi ohjaaja, jonka kanssa en tule enää toimeen.
Ennen se oli tosi mukava, mikälie siihen on mennyt. Nykyään se kohtelee mua kuin roskaa.
Haukkuu ja provosoi, haluaisi pistää mut vaarallisuus teisteihin.

Pesköön lettunsa, tuntuu että siellä on kokonainen hiekkalaatikko. Yritän vaan olla välittämättä.
Teinkin tyypille jo selväksi, etten aio olla enää missään tekemisissä, eillei ole aivan pakko.

Oon kuluttanut mun pitkiä päiviä myös katsomalla leffoja, lähinnä sellaisia synkemmistä aiheista kertovia. Kiusaamista, hyväksikäyttöä, perheväkivaltaa, masennusta, itsemurhia. Voin myöntää itkeneeni, sen verran raakoja kuvauksia. Muistot nousi pintaan mussakin.

Kaikki löytyvät netflixistä, jos joku omistaa tunnukset ja haluaa katsoa.
- Precious
- Trust
- Cyberbully

Argh, koneeni sai tässä kohtaa jonkun vammauskohtauksen ja poisti tekstini.
Otetaan siis uusiksi.

Ensimmäiseen pystyn samaistumaan parhaiten. Trust herätti tukahdutettua, syvää inhoa omaa faijaa kohtaan. Cyberbully on siitä osuva, että se kertoo kuinka pelkät sanatkin voivat oikeasti satuttaa. Nettikiusaaminen ei jää kouluun, se seuraa kotiinkin. Et ole turvassa enää missään. 

Se on vakavaa, niinkuin kaikki muukin kiusaaminen.  

Näihin sanoihin on hyvä päättää tämän päiväinen postaus.
Viettäkää mukava hiihtoloma!

MESSUT

" Kun kompastut, jatka kierimistä.

Liike vie aina asioita eteenpäin. "

Oonpas reipas, jo toinen postaus tän viikon sisään!

Oltiin eilen äidin kanssa helsingin Finlandia talolla, Minä olen nimisillä messuilla.
Nimi ei mulle ainakaan oikein avannut messujen ideaa, joten tähän alkuun voisin hieman valaista teitä lukijoita - joita on muuten ilmestynyt kaksi lisää O___o Tervetuloa vain!

Minä olen messut olivat mulle positiivinen yllätys. Mun äiti on tunnetusti vähän hömppä, joten olin aika skeptinen messujenkin suhteen. Jälkeenpäin harmittelin kuitenkin sitä, että rahaa oli niin vähän, olisin löytänyt sieltä vaikka ja mitä pientä kivaa! 

Mun ensimmäinen oletus kun astuttiin sisään ovista oli, että mihin mä oon lähtenyt. Kuvittelin, että paikka kuhisi jotain jeesus-hörhöjä, mutta niitä olikin vain muutama. Itse en siis ole kovinkaan uskonnollinen, vaikka kristitty olenkin. Johonkin mä kuitenkin haluan uskoa.

Toivottavasti en säikytä ketään, tai leimaa itseäni täysin sekopäiseksi kertoessani tästä.
Mun äiti on reiki hoitaja, lukee korteista, sun muuta. Aluksi mua itseänikin lähinnä huvitti koko touhu, mutta oon kiinnostunut siitä aina enemmän. Joskus kun meillä on varaa, äiti on luvannut kustantaa mulle erään kurssin.

Messuilla oli paljon ilmaisia "hoitoja", joita käytiin tottakai kokeilemassa. Mulle tehtiin muunmuassa sieluskooppi, sain paljon erillaisia esitteitä ja osti äiti mulle yhden korunkin.

Ehkä se riittää niistä messuista. Mikäli jotakuta asia kiinnostaa, kysykää ihmeessä, kerron kyllä lisää mielelläni! Olen myös pohtinut, että olisiko videopostaus aivan typerä ajatus? Inhoan itsessäni kaikkea, joten sinänsä siinä olisi haastetta mulle. Ääneni on myös kamalaa kuultavaa, synnyinhän möröksi enkä ihmiseksi. :P Noh, pulmasta toiseeen.

Jos tekisin videon, mikä sen aihe olisi? Toivoisin teiltä ehdotuksia. :)
Kukaan tuskin jaksaa kuunnella, saatika sitten katsoa kun yritän mumista kuulumisia ja väkisin vääntää jotain jutun juurta. Yhden kysymys vlogin olen joskus toteuttanut, erään facebook ryhmän toimesta. Videon tekemisen edellytyksenä on tietysti, että kamerani suostuu yhteistyöhön ja saan järjestettyä muistikorttiin tarpeeksi tilaa videota varten. 

ITSEKÄS TEKO

Tällä kertaa blogin lukijoille on luvassa kuva painotteinen postaus!
Mun elämässä ei ole tapahtunut kummempia - mitä nyt joudun kuuntelemaan joka päivä saarnaa siitä, että mun täytyisi löytää uusi työpaikka. Olen kysellyt läpi kohta koko Järvenpään, eikä vieläkään ole tärpännyt. Joko heillä on jo harjoittelia, liike on liian pieni tai jokin muu syy. Turhauttavaa.

Olen nyt myös löytänyt tallin jolla tahdon käydä, mutta mitäs sitten tapahtuu..
Joku on varastanut miltein 1000€ laitoksemme "kassasta". Tämän johdosta kaikki huvittelu, mukaan lukien kavereiden kämpillä vierailu, sekä harrastukset kielletty siihen asti kunnes syyllinen selviää.
Toisin sanoen, pahimassa tapauksessa jopa jouluun asti. Mä oikeasti tungen sen paskiaisen pään perseeseen, jos mun ratsastuskuviot menee pilalle tämän takia. 

Sitten aiheeseen. Me oltiin tuossa yksi sunnuntai Jennin kanssa katsomassa Apassionata.
Käytiin ennen sitä myös kuvailemassa Helsingin keskustassa ja syömässä kampin meksikolaisessa ravintolassa.

Show ei ollut yhtä henkeä salpaava kuin ensimmäisellä kerralla, mutta aiheutti silti kylmiä väreitä!
Petyin hieman, kun areenalla ei nähtykkään kahden hevosen selässä seisovaa tyyppiä, joka hyppäsi palavan esteen yli - niinkuin viime kerralla.

Ainut mikä meni reissussa vähän mönkään oli, että kamera alkoi temppuilla.
Se ei suostunut ottamaan kuvia ja akku piti irroittaa vähän väliä.
Toiseksi vieressämme istui joku todella äkäinen nainen.

Menimme Hartwall areenalle myös pientä kiertotietä, mutta siitä ei ollut haittaa koska olimme muutenkin paikalla hyvissä ajoin. Meillä oli välitauolla myös super hauskaa :D

Siirrytäänpä kuvien pariin...

Ensimmäisenä harvinaisen iloinen minä! :)

Huh, tulipa niitä paljon :D Eikä tuossa ole edes kaikki onnistuneimmat.

Ehdottomasti paras hetki esityksessä oli,
kun loppu puolella tulivat valkeat vapaana juoksevat hevoset! ♥

~ See you soon ~

KASVUKIPUJA

Mulla meni pitkään aika mukavasti...

Sitten tapahtui jotain ja masennus sai vallan.
Mun itsehillintä petti ja pahasti.

Siitä seurasi eilinen, huonosti nukuttu yö - koska muhun sattui.
Ihan oikeasti sattui, todella paljon.

Niin henkisesti kuin fyysisestikkin.

Mä tosiaan ajattelin, että tänään olisi mun viimeinen päivä.
Ehkä se onkin, en mä tiedä, eikä kukaan muukaan.

Oon enemmän kuin hukassa.
En tahdo enää olla osa tätä maailmaa.

Mun kasvot, kädet, jalat ja rintakehä.
Ne on kaikki ruhjeilla. 

Sen enempää valittamatta, julkaistaanpa vähän kuvia.

Kävimme läheisellä "rotkolla" ja siellä oli hylätty asuntovaunu.

Talvi saapui vihdoin tänne eteläänkin.

Mulla ei ole sanoja, jotta voisin kirjoittaa pidemmin.

Voin pahoin, mutta ratkaisu siihen - lisätään lääkitystä ja lukitaan huoneeseensa.
Ei ole vastaus, mun pää tulee räjähtämään tällä menolla.

Tosiaan mun työharjoittelu Faunttaressa päättyi vuoden vaihteessa.
Samalla tuli täyteen vuosi siitä, kun muutin tänne Kellokoskelle.

Sain mittariin myös ruhtinaalliset 17 vuotta.
Joista suurin osa on ollut pelkkää paskaa.

Nyt kuuntelen päivittäin sitä, kuinka mun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni.
Mennä kouluun, nyt, heti, tällä samalla sekunnilla.

Uskokaa tai älkää, mä yritän, muttei se ole helppoa.
Jos voisin, muuttuisin kouluksi. 

Ei ole mitään herkkua olla päivät pitkät neljän seinän sisällä.

Eräänä kauniina päivänä, kun kaikki oli vielä hyvin.
Kävimme aiemmin jo tutuksi tulleen ystäväni Jennin kanssa ottamassa uusia kuvia minusta.
Iso kiitos siis hänelle mahtavista kuvista ja korvaamattomasta tuesta! ♥

KOHTALON KÄSI

Pienesti kauhistunut ilme kasvoillani huomasin, että siitä on jo yli kuukausi kun viimeksi päivitin tilannettani tänne. Aika, se tuntuu kuluvan joskus liiankin nopeasti!


Nyt mulla oli kuitenkin hyvä hetki, olisi ollut aiemminkin useita - mutta vasta tänään jaksoin raahata itseni blogin äärelle. Ehkäpä annatte laiskuuteni anteeksi, onhan kohta sentään joulu.


Aloitin muutama viikko sitten työkokeilun eläinkaupassa, joka myös Faunattarena tunnetaan.
Siellä on mennyt kieltämättä mukavasti, vaikka 6-8 tuntia seisomatyötä käykin välillä jaloille.


Mun nuorisopoli käynnit lopetettiin, omasta tahdostani. Vaikka suuria notkahduksia mun voinnissa on ollut, en oikein koskaan ole osannut puhua tuntemattomille mielentiloistani.


Suoritin eilen hyväksytysti hygieniapassin, vain kolmella virhepisteellä! Meillä oli myös viimeinen koulupäivä, joten taas päästään sen tutun kysymyksen äärelle - minne haen seuraavaksi?


Syntymäpäiväni on myös huomenna, vihdoin tulee täyteen se kirottu ikä 17 vuotta.
Enää vuosi, niin alkaa tieni aikuisuuteen, en malttaisi odottaa.


Olin vähällä joutua lopettamaan rakkaan harrastukseni ratsastuksen, kun laitos ilmoitti ettei aio enää maksaa sitä. Mun reaktio tähän oli tosi voimakas ja otin ensimmäistä kertaa ihan kunnolla yhteen ohjaajan kanssa. Itkupotku raivarien jälkeen he yhtäkkiä ilmoittivatkin, että saan jatkaa.


Perjantaina on lähtö kotiin, pitkälle ja ansaitulle joululomalle. Hieman jännittää, sillä tiedän mitä odottaa. Hössötystä, kamalaa kiirettä ja sitä jos jotakin vihaan. Joulun pitäisi olla rauhallista aikaa.


Kuvaamaan en ole ehtinyt, kaikkeen muuhun on mennyt niin paljon aikaa. Lahjojen ostaminen ja niihin tarvittavien rahojen laskeminen, työt, harrastukset, synttärit - kauheasti tekemistä.


Onneksi jouluna yhdessä paketissa minua odottaa uusi, oma tietokone.
Se antaa mulle mahdollisuuksia käydä täälläkin kirjoittamassa useammin.
Eiköhän tämä kiirekin hellitä vuoden vaihduttua, uskoisin niin.


Mutta nyt täytyy jatkaa muita hommia.

Hyvää joulun odotusta kaikille blogini lukijoille!

PERIMMÄINEN TOTUUS

Vaikeuksien kautta voittoon - sanonnassa taitaa olla jotain perääkin.

Lopetin tallilla työharjoittelun, mielialani romahti totaallisesti.
Ohjaajat löysivät huoneestani hirttoköyden, viiltelin kolmesti päivän sisällä.
En ole kykenet kuin itkemään, tunsin itseni niin arvottomaksi.
Kaverit tekevät turhia lupauksia, ihmiset kehottavat puhumaan mutta eivät edes yritä ymmärtää.
Musta välitetään vain koska on pakko, tai siltä ainakin musta tuntuu.

Miksi mä pidän tälläisiä ihmisiä mun elämässäni?
Koska mulla ei ole muuta, en tahdo jäädä aivan yksin.
Mikä siis todistetusti pahentaisi mun oloa.

Mietin ihmisiä, kaikkia muita rakastetaan.
Mikä mussa siis on vikana?

Tiedän etten ole kuin muut, olen erillainen.
Enkä halua sitä  - toisaalta taas haluan.
Kun olin kiusattu, olin kaikkien silmätikku. 
Nyt taas, kaikki ovat unohtaneet mut. 
Jatkaneet elämäänsä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. 
Toivoin joskus olevani näkymätön, mutta jos se on tälläistä...
En tiedä haluanko sitä enää.

Miten nyt sitten menee?
Huomattavasti paremmin.

Aloitan todennäköisesti tammikkuussa Faunattaressa työkokeilun, mistä olen iloinen.
Mulla on täällä Kellokoskella yksi ystävä, jonka tuki on ollut korvaamatonta.
Hän itseasiassa kirjoitti musta kokonaisen postauksen blogiinsa.
Jos haluat nähdä sen paina TÄSTÄ.

Suosittelen kyseistä blogia muutenkin lukulistalle lisättäväksi, koska:
- Jenni on aivan älyttömän taitava kuvaamaan
- Ulkoasu on ihailun arvoinen
- Hyvä kirjoittaja, monellakin tapaa. 
- Kertoo asioista avoimesti
- Eikä varmasti vastaa kommenttiisi tylysti!
- Monipuolinen, löytyy tekstiä kera loistavien kuvien ja jopa videoita.
- Mielenkiintoiset aiheet.

Tänään oli luvassa heppailua, tässä kuvat olkaa hyvät!

Kuvista, sekä kivasta päivästä kiitokset Jennille! ♥

Nyt täytyy saada äkkiä tämä postaus päätökseen, 

oon nimittäin ollut koneella kohta 10 minuuttia yliaikaa..

Kuulemisiin!

HIRVEÄ HYMY

 Kadotin elämäniloni ja itseni, joten jäljelle jäi vain..

Ei mitään.

Pitkästä aikaa taas blogin parissa.

Mun on pitänyt jo muutamaan otteeseen päivittää tänne tilannetta, mutta ilmeisesti olen keksinyt parempaa tekemistä. Itseasiassa joskus mielessäni käy, pitäisikö lopettaa kokonaan. Ehkei tämä olekaan mua varten.
 

Laihdutus -  ei etene, olen lähtöpisteessä jälleen. Mulle tuli hetkellisesti "hyväksyn itseni tälläisenä kuin olen" vaihde päälle. Tällä hetkellä olen toista mieltä. Musta tuntuu jatkuvasti, ettei mulla ole oikeutta tunteisiin koska olen läski ja ruma. En ansaitse onnea tai rakkautta, vaikka ne ovat ainoat asiat joita kaipaan. Mietin usein myös, miksi mä olen niin yksin? Mua kookkaammatkin ihmiset saavat ystäviä.

Mikä mussa siis on vikana? Haluaisin kovasti tietää, saada kysymyksiini vastauksia. Sitä ei kuitenkaan tule tapahtumaan, luulisin.

Jos olisin ajatellut järkevästi, olisin jo nukkumassa. Huomenna on jälleen aikainen töihin nousu.

Mun pitäisi kai olla iloinen, että mun haluttiin jatkavan siellä tallilla.  Epäilen jatkuvasti sitä, teenkö oikean valinnan, onko musta noin ruumiilliseen työhön?

( Huh, mun teksti ei kadonnut vaikka netti kaatui äkillisesti. )

 Kaivoin tänään vanhoja youtube arkistojani ja löysin biisejä ajalta, jolloin olin todella masentunut.
 Aluksi tuntui oudolta kuunnella niitä jälkeenpäin, se aika tuntui vain niin kaukaiselta.

 Kerron nyt salaisuuden...
 Otin yhtenä päivänä yliannostuksen lääkkeitä.
 Tiedän, olin hyvin epätoivoinen eikä se määrä tappamaan olisi läheskään riittänyt.
 Mutta ne kouristukset mitä se aiheutti, olivat varmasti kauheimpia mitä olen eläissäni kokenut.

 Jouduin myös poliisien kanssa tekemisiin, pitkästä aikaa.
 Sain oikein saattuen laitoksen ovelle asti. Siitä vasta riemu ratkesi.
 Mut pistettiin jopa kusitesteihin - tämän siis suoritun ohjaajan valvovan silmän alla.
 Kuinka ahdistavaa.. Nyt kaikki ovat saaneet päähänsä, että käytän kannabista.
 Tämä johtuu vain siitä, että testissä kannabiksen kohdalla oli vain HAALEA VIIVA.
 - Mutta viiva kuitenkin! En ole koskaan edes harkinnut käyttäväni huumeita, vaikka niitä on mulle tarjottu. Valtion ilmaisen taksi kyydin sain kyllä ihan muista syistä. Mulla paloi nimittäin käämit erääseen kusipäähän ja heitin tätä kananmunalla. Kyllä, kananmunalla. Typerää, hyvähän se jälkeenpäin on sanoa.

Ainiin, se vuokatin reissu.
Sanon vain, ettei se mennyt lähellekkään niinkuin piti.
Säätkään eivät olleet suotuisia valokuvaamiselle, joten saldoa ei juurikaan kertynyt.
Kaikki kuvat joita sain, olivat laadultaan enemmän tai vähemmän paskoja.

Se siitä lörpöttelystä.

Jos jotain positiivista haluatte kuulla, niin olen kohta saanut suoritettua ensiapukurssin, josta muuten löysin muutaman uuden tuttavuuden. Olen myös käynyt ratsastamassa yhtä uutta hevosta, entisen vuokrattavan lisäksi.

HILJAISUUDEN VAARA

Oloni ei ole nyt kovin... kirjoituksellinen?
Whatever.

Sossujen näkeminen, se on aina yhtä ahdistavaa.

Muutenkin, minua on taas viime aikoina tuntunut ahdistavan vähän kaikki.

Ajatukseni olen saanut muualle, viettämällä aikaa kavereideni kanssa.

Leffoja on tullut katsottua enemmän kuin laki sallii, sain raahattua itseni salille,

ostimme jopa vähän herkkuja kaupasta. Keräsimme myös huudot ohjaajalta, 

kun myöhästyimme 22minuuttia sovitusta paluu ajasta - innostuimme nimittäin kuvaamaan tähtiä

Ei siinä mitään, laihdutukseni näyttää silti olevan hyvällä mallilla.

Reilussa viikossa on pudonnut jopa 3kg, siitä jos jostain olen iloinen.

Eilen kävin pankissa, avaamassa itselleni tilin.

Sen jälkeen etsimme useasta kaupasta huoneeseeni mattoa, mutta tuloksetta.

Lopulta päädyin kampaajalle ja sen seurauksena päätin uhrautua kuvattakasi.

Polillakin kävin, mutta en pystynyt keskittyä. 

Olin jotenkin, poissaoleva.

Tässä kuitenkin eilisen saldoa.

Tähtikuvia en ole vielä ehtinyt käsitellä, joten niitä tulee myöhemmin.

En ole kovin hyvässä vedossa tänään, anteeksi.

Siitä syystä jätän kirjoittamisen täksi päiväksi sikseen.

LIIAN KYLMÄÄ HENGITETTÄVÄKSI

Asiat eivät ole kovin hyvällä mallilla.
 
Pikkuveljelläni on sijoitus uhka päällä.
Jos hän joutuu pois kotoa, äitini joutuu muuttamaan.
Lopettamaan vanhat koiramme, sekä luopumaan gerbiileistä.
Äitini sanoja lainaten " sen jälkeen minulla ei ole enää elämää. "
En ole huolissani omasta jaksamisestani, vain äidistä.
Toivon tosissani, että veljeni ymmärtää, ettei minun jälkiäni kannata seurata.
Olen huono esikuva, anteeksi.
 
Jollain tavalla kai syytän tästä kaikesta itseäni.
Minun olisi pitänyt näyttää mallia, ei tyriä asioita.
Näen veljessäni selvästi itseni.
Hänkään ei usko, että sossut todella voivat viedä hänet pois kotoa.
En mäkään uskonut, ennen kuin oli liian myöhäistä.
Kamalinta on se, että kun kerran sinne joudut - on hyvin vaikea päästä enää takaisin.
 
En sanoisi omaa käytöstäni miksikään oireiluksi, mutta päätin että viimein teen jotain.
Jotain, että voisin sietää itseäni, pystyisin katsomaan itseäni peilistä.
Tein suunnitelman, jota mun täytyy noudattaa orjallisesti vähintään 2 kuukautta.
Okei, sivustolla josta idean sain sanottiin näin " älä noudata tätä kahta viikkoa pidempään, ilman terveysviranomaisen tarkkailua. " 
Väliäkö sillä, mulla on paljon ylimääräistä. 
 
Haluan pudottaa ainakin 40kiloa.
Aamu oli hirveä.
Muut söivät lihapiirakkaa ja minä..
Lasi vettä, maitoa ja teetä.
Niistä mun päivä suurimmaksi osaksi koostuu.
Sen lisäksi, aioin aloittaa urheilun.
Käyn salilla 3-5 kertaa viikossa, tästä päivästä lähtien.
Ajatus yksin salille lähdöstä ahdistaa, mutta enköhän selviä siitä.
 
Viime viikko koulussa oli erikoinen.
Meillä oli eräänlainen "teemaviikko" ja luokallemme tuli sirkus Magenta.
Parhaiten mieleeni painuivat hetket, kun harjoittelimme luottamusta ja akrobatiaa.
Pitkästä aikaa mua aivan oikeasti nolotti oma painoni.
Miten voisin osallistua ihmispyramidiin kun olen tälläinen norsu?

Keskiviikko oli kuitenkin kauhein, kävimme Vantaalla Superparkissa.
Mua alkoi ahdistaa ihan liikaa, hyvä etten pillahtanut itkuun.
Sen päivän vietin yksin, jossain nurkassa, piilossa siihen asti kun oli aika lähteä.

Torstaina oli viimeinen päivä, fiilikset olivat haikeat.
Saimme vieraaksemme Tommy Lindgrenin.
Älkää huolestuko, jos nimi ei sano mitään! 
Munkin ensimmäinen ajatus oli, että pitäisikö mun muka tietää toi?

Tommy räppää siis englanniksi ja kun kuulin muutaman biisin, tiesin tyypin heti.
Esimerkkeinä vaikka TÄMÄ ja TÄMÄ

Ja mitähän vielä..
Tänään menen kahdeksi tallille, iltavuoroon.

~ Palaillaan ~

OHITUSKAISTALLA

Tuntuu kuin viimeisimmästä postauksesta olisi jo kulunut ikuisuus.
Kaikki aikani on kulunut tallilla, jonne siis pääsin 2 kuukaudeksi harjoitteluun!
 
Olen iloinen, mutta samalla hieman peloissani. Entä jos en jaksakkaan?
Työ on raskasta, mutta palkitsevaa. Eikä tallin väessäkään ole mitään vikaa.
Mulle on kuitenkin aiemminkin käynyt niin, että vaikka kuinka tahtoisin aamulla nousta sängystä
ja lähteä pyöräilemään tallille.. voimani eivätkään riitä. 




Mietin lähes päivittäin, onko tämä sitä mitä todella haluan?
Rehellisesti sanottuna kai ei, mutta tahdon uskotella itselleni toisin.
Eläinlääkäri oli haaveammattini, mutta se kariutui kun en päässytkään lukioon.
Ehkä hyvä niin, sillä tallille on aamuisin paljon helpompi lähteä kuin kouluun.

En kuitenkaan ollut tehnyt minkäänlaista varasuunnitelmaa.
Ajattelin aina, että saavutan unelmani.

Ei tarvitse sanoa, että minulla on vielä aikaa.
Minussa on herännyt kova itsenäistymisen halu.
Tahdon aikuistua ja nopeasti, mutta mihin minulla on kiire valmiissa maailmassa?
- Vapauteen. En tahdo olla enää muiden määräiltävänä. En jaksa kuunnella päivästä toiseen mikä on oikein ja väärin, mikä on minun parhaakseni. Mistä kukaan voisi tietää sen yhtä hyvin kuin minä?
- Ei kukaan.

Kamalaa tilitystä.
Tunnen vain olevani umpikujassa jälleen.
Tulevaisuudella ei ole minulle mitään annettavaa.

Keskiviikkona nuorisopolille mennessäni, keksin hyvin elämääni kuvaavan lausahduksen.

" Elämäni on kuin väärään suuntaan kulkevat liukuportaat.
   Ylös on vaikea päästä ja kun viimein onnistut, ne tuovat sinut takaisin alas. "



Mielessäni on ollut asioita, joita en voi kertoa edes tänne.
En halua vaarantaa suunnitelmaani, mikäli kaikki menee pieleen.
Kukaan ei saa tietää, ennen kuin... 

Menetin jälleen ystäväni. Syyksi hän sanoi "minun täytyy keskittyä kouluun".
Ei se oikeasti mene niin. Olin taas lähellä tehdä itselleni jotain.
Tunnen itseni arvottomaksi, minulla ei ole kohta enää ketään.

Juuri ennen välien poikki laittamista olimme viettäneet hauskimman päivän aikoihin.
Mitä tein väärin, mikä meni pieleen?









Mietin usein, yhä edelleen. Onko elämälläni tarkoitusta?
Jos on, uskon sen olevan pelkkää kärsimystä.
Vaikka ihmiset pitävät minua vahvana, ei minunkaan selkäni kaikkea jaksa kantaa.



Se siitä sitten. 
Toivon, että kuulette minusta vielä, mutten lupaa mitään.

AJATUKSET KIINNI PELOSSA

Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa.

Mikä taas johtaa siihen, että olen aivan liian usein turvautunut ainoaan keinooni.
Satuttamaan itseäni....  

Kukaan ei edes vaivaudu kuuntelemaan.
Ainiin, enhän minä puhu kenellekkään.

En vain yksinkertaisesti pysty, en osaa, en kykene.
Häädän kaikki pois luotani silloin kun eniten apua tarvitsisin.
Se on minun tapani toimia, turvautua.
Pysyn omassa kuoressani, rakennan muurin ympärilleni.

Hyvin harva ymmärtää tämän.
Jotta muhun saa yhteyden, täytyy nähdä vaivaa sen eteen.
Opetella tuntemaan, lukemaan käytöstä ja pienen pieniä merkkejä.
Vaikeaa tiedän.

Eilenkin, pyysin saada tarvittavan lääkkeeni.
Vastaus oli, jos et puhu, et saa mitään.
Selvä, minulle ei jäänyt vaihtoehtoja.

Luulen, että lääkitystänikin on lisättävä.
En haluaisi tehdä sitä, mutta reilun viikon sisällä on ollut turhan monta romahdusta.

Jokainen johtuu ihmisistä - vihaan ihmisiä.
En ole mikään pyhimys, mutten siltikään ymmärrä miksi juuri minä ansaitsen tämän kaiken.
Kaikki ongelmani ovat lähöisin ihmisistä.
Isästäni, luokkatovereista, jne.

Mitä mä teen nyt?
Istun kirjaston koneella, vaikka mun pitäisi olla koulussa.
Odottamassa, että kello kahdelta mut haetaan ja viedään poliisiasemalle.

Lähdin aikaisemmin, laitoin viestin, että mua ei tarvitse hakea.
Itseasiassa on ihme, että ne päästivät mut edes kouluun.

Luulevatko ne tosiaan, että oloani parantaa olla yksin huoneessani koko päivän?

Sain heidät kuitenkin vakuuttuneksi siitä, että jaksan mennä tänään kouluun.
Jaksoinkin, halusinkin. Siellä saan ajatukseni hetkeksi muualle.
Muutama tunti sitten kun soitin laitokselle, pyysin lupaa päästä koulun jälkeen tapaamaan kavereita.
Vastaus oli tottakai, jyrkkä ei. 

En tahdo mennä takaisin vielä, joten tein oman päätöksen ja lähdin.
Ei kiinnosta, mitä he ajattelevat, mutta tiedän tämän olevan hyväksi minulle itselleni.
Ei jää aikaa ajatella, kun on jotain tekemistä.

Tai niin ainakin luulin.

En kirjoittaisi tätä postausta, jos olisin ystävieni seurassa, mutta kun..
En ole. He lähtivät enkä edes yrittänyt ängetä mukaan, olisin ollut vain kolmas pyörä.
Ehkä he tulevat illalla tai sitten eivät. Siihen asti olen yksin. Parempi sekin, kuin laitoksessa.
Täällä on sentään ihmisiä ympärillä, en voi murtua heidän nähden.

Sitäpaitsi minulla ei ole täällä edes mahdollisuutta kaivaa terää laatikosta.
Minun on pärjättävä ilman sitä.

Ajattelette varmaankin, mitä helvettiä mä täällä vielä synkistelen.
Tälläista on kuitenkin olla masentunut.

Olen taas alkanut haluta laihduttaa.
Kai kuvittelen, että olisin onnellisempi silloin.
Asiassa on kuitenkin kääntöpuolensa.

Olen kaikki tänne nyt ja heti - tyyppiä.
Viimeksi se koitui kohtalokseni.

Laihduin kuukaudessa 20kg, paastoamalla.
Tavoitteeni on edelleen sama, mutta vaihtoehtoja on kaksi.
Joko luovutan jo alkumetreillä näläntunteelle tai koko homma menee överiksi.
Pian huomaan, etten pysty lopettamaan.
Alan pyörtyillä ja muiden epäilykset heräävät.

En tiedä mitä minun pitäisi tehdä.

MURTUVAT SYDÄMET

Loistavaa musiikkia, äänet kaakossa.

Mieliala oli näin matalalla viimeksi vuosi sitten, kun makasin naama ja kädet verillä keskellä moottoritietä. 

Onneksi mun ympärillä on ihmisiä, jotka tukevat minua.
Kunhan ensin saan suuni avatuksi.

He saavat minut ymmärtämään, ettei yksikään ihminen ole sen arvoinen, että minun tarvitsisi satuttaa itseäni enempää.

Kaikki tuntui vain olevan niin hyvin.
Olin typerä ja sokea, kun kuvittelin, että joku voisi oikeasti välittää minusta vilpittömästi. Kaiken sen takia, mulla on nyt käsi paketissa. Lisää arpia ranteessa. Syvempiä kuin koskaan aiemmin.

Älkää huoliko, opin läksyni ja aion pysytellä kaukana miehistä.

Koulussa menee paremmin kuin hyvin.
Olen saanut jo kolme työpaikka ehdokasta, kaikki hevosten parista.
Sain jopa uuden ystävän.

Tänään iltapäivällä menen käymään yhdessä, josko pääsisin harjoittelemaan.

Eilen päätin myös värjätä hiukseni, kun blondi alkoi kyllästyttää.
Punainen saa minut näyttämään entistä oudommalta.
Kai tämä vaatii vielä tottutelemista.

Hups, netti katkesi äkillisesti.

Onneksi olin tarpeeksi kärsivällinen, eikä teksti päässyt katoamaan.

Olimme myös muutama päivä sitten ystäväni Jennin kanssa kuvaamassa saippuakuplia. Se oli yllättävän vaikeaa. Muutamaan otokseen olen kuitenkin suhteellisen tyytyväinen. Olihan se ensimmäinen kertani.

Sain Jennin myös suostuteltua kuvaamaan minua, sillä hänkin tarvitsee harjoitusta henkilökuvauksessa. Kaksi viimeistä kuvaa ovat siis hänen otoksiaan, lisää löydätte hänen blogistaan. Voin sanoa, että hän jos joku on taitava valokuvaaja. Jos siis taide yhtään kiinnostaa, käykää katsomassa täältä.

KAMALAN IHANA

Mistäköhän tuokin tuli?
Noh, väliäkö sillä!
- Mulla on nimittäin aivan piru hyvä fiilis.
Vaikka en viime yönä juuri nukkunutkaan.
Tämän päiväinen jännitti niin kovasti :D

Tästä tulee nyt tälläinen pika postinki, mulla on nimittäin vain vaivaiset 10min aikaa kirjoittaa tämä.

Mitä tänään siis oikein tapahtui?
Olin ensimmäistä kertaa vuosiin - Lintsillä!
Tiedetään, ei kuulosta kovin jännittävältä.
Mutta...

Mä olen tunnettu huluttelija - ainakin niin kauan kun JALAT PYSYY MAASSA.
En ole oikein ikinä nauttinut huvipuistoissa käymisestä, koska mulla on jonkin asteinen korkeiden paikkojen kammo. Mikä pahinta, inhoan pää alas päin menoa, en pysty edes tekemään kuperkeikkoja.

Tänään, mä kuitenkin rohkaistuin hieman ja menin muutamaan, hiukan hurjempaan laitteeseen kuin yleensä. Uskokaa tai älkää, en ennen tätä päivää ollut käynyt edes puuvuoristo radassa.

Kaikista hurjimpiin en uskaltautunut rohkaisusta ja suostutteluista huolimatta, mutta kenties joku päivä?

Ja huomista odotan innolla..
Koulu alkaa jälleen!

Toivottavasti saan yöni nukuttua kuitenkin paremmin.
Dääm, kello on jo tasan! Aika laittaa kone kiinni.

 

Tuollaisen peilin tahdon kotiini!
Sen jälkeen, kukaan ei voisi enää haukkua minua läskiksi.

Ainiin, vielä eräs mainitsemisen arvoinen asia.
Tiedättekö, kuinka paljon v*tuttaa, kun joku hakkeroi facebook - tilisi?
Eikä siinä vielä kaikki - sen lisäksi, jakaa vielä pornovideoita minun nimissäni.
Onneksi sain pelastettuani tilini, tosin sekin oli työn ja tuskan takana.

MADAFAKIN DARRA

Otsikko antaakin jo vähän esimakua tulevasta. :D

Ette ikinä arvaa, missä olin eilen!
No, koulussa.

Kyllä, mä sain paikan järvenpään seurakuntaopistolta oppisopimus koulutuksessa.
Mikä parasta, paras kaverinikin tulee sinne!
Mulla ei ole koskaan ollut koulussa niin kivaa kuin eilen.

Tänään mun piti lähteä poikien kanssa messuille, mutta totesin, että nukun mielummin pitkään kuin lähden katsomaan elektroniikkaa.

Torstaina olin ratsastamassa - ilman satulaa.

Tiistai/keskiviikko meni pämppäämässä.
Meno oli kova ja darra sen mukainen. 
Mitään en kuitenkaan vaihtaisi pois.
Sain paljon lisää hauskoja muistoja.
- Ja voitteko kuvitella, en saanut edes mitään rangaistusta?
Olen kuulemma pitkään käyttäytynyt niin hyvin, että tämän kerran yö poissaoloni katsotaan läpi sormien.

Tätä fiilistä ei voi edes sanoin kuvailla, olen vain niiin onnellinen.

Kaikki asiat tuntuvat menevän juuri niinkuin pitääkin.

Tässä kuussa mennään vielä käymään lintsilläkin, kunhan saan palkan äitini tililtä.
Mikä voisi enää mennä pieleen?

Maanantaina kotiin, keskiviikkona 12 päivä alkaa koulu ihan toden teolla.

Lyhyt, mutta ytimekäs postaus. :)
Siinäpä se, lisää kuulumisia tulee varmasti kunhan koulut alkavat.