LIIAN KYLMÄÄ HENGITETTÄVÄKSI

Asiat eivät ole kovin hyvällä mallilla.
 
Pikkuveljelläni on sijoitus uhka päällä.
Jos hän joutuu pois kotoa, äitini joutuu muuttamaan.
Lopettamaan vanhat koiramme, sekä luopumaan gerbiileistä.
Äitini sanoja lainaten " sen jälkeen minulla ei ole enää elämää. "
En ole huolissani omasta jaksamisestani, vain äidistä.
Toivon tosissani, että veljeni ymmärtää, ettei minun jälkiäni kannata seurata.
Olen huono esikuva, anteeksi.
 
Jollain tavalla kai syytän tästä kaikesta itseäni.
Minun olisi pitänyt näyttää mallia, ei tyriä asioita.
Näen veljessäni selvästi itseni.
Hänkään ei usko, että sossut todella voivat viedä hänet pois kotoa.
En mäkään uskonut, ennen kuin oli liian myöhäistä.
Kamalinta on se, että kun kerran sinne joudut - on hyvin vaikea päästä enää takaisin.
 
En sanoisi omaa käytöstäni miksikään oireiluksi, mutta päätin että viimein teen jotain.
Jotain, että voisin sietää itseäni, pystyisin katsomaan itseäni peilistä.
Tein suunnitelman, jota mun täytyy noudattaa orjallisesti vähintään 2 kuukautta.
Okei, sivustolla josta idean sain sanottiin näin " älä noudata tätä kahta viikkoa pidempään, ilman terveysviranomaisen tarkkailua. " 
Väliäkö sillä, mulla on paljon ylimääräistä. 
 
Haluan pudottaa ainakin 40kiloa.
Aamu oli hirveä.
Muut söivät lihapiirakkaa ja minä..
Lasi vettä, maitoa ja teetä.
Niistä mun päivä suurimmaksi osaksi koostuu.
Sen lisäksi, aioin aloittaa urheilun.
Käyn salilla 3-5 kertaa viikossa, tästä päivästä lähtien.
Ajatus yksin salille lähdöstä ahdistaa, mutta enköhän selviä siitä.
 
Viime viikko koulussa oli erikoinen.
Meillä oli eräänlainen "teemaviikko" ja luokallemme tuli sirkus Magenta.
Parhaiten mieleeni painuivat hetket, kun harjoittelimme luottamusta ja akrobatiaa.
Pitkästä aikaa mua aivan oikeasti nolotti oma painoni.
Miten voisin osallistua ihmispyramidiin kun olen tälläinen norsu?

Keskiviikko oli kuitenkin kauhein, kävimme Vantaalla Superparkissa.
Mua alkoi ahdistaa ihan liikaa, hyvä etten pillahtanut itkuun.
Sen päivän vietin yksin, jossain nurkassa, piilossa siihen asti kun oli aika lähteä.

Torstaina oli viimeinen päivä, fiilikset olivat haikeat.
Saimme vieraaksemme Tommy Lindgrenin.
Älkää huolestuko, jos nimi ei sano mitään! 
Munkin ensimmäinen ajatus oli, että pitäisikö mun muka tietää toi?

Tommy räppää siis englanniksi ja kun kuulin muutaman biisin, tiesin tyypin heti.
Esimerkkeinä vaikka TÄMÄ ja TÄMÄ

Ja mitähän vielä..
Tänään menen kahdeksi tallille, iltavuoroon.

~ Palaillaan ~

OHITUSKAISTALLA

Tuntuu kuin viimeisimmästä postauksesta olisi jo kulunut ikuisuus.
Kaikki aikani on kulunut tallilla, jonne siis pääsin 2 kuukaudeksi harjoitteluun!
 
Olen iloinen, mutta samalla hieman peloissani. Entä jos en jaksakkaan?
Työ on raskasta, mutta palkitsevaa. Eikä tallin väessäkään ole mitään vikaa.
Mulle on kuitenkin aiemminkin käynyt niin, että vaikka kuinka tahtoisin aamulla nousta sängystä
ja lähteä pyöräilemään tallille.. voimani eivätkään riitä. 




Mietin lähes päivittäin, onko tämä sitä mitä todella haluan?
Rehellisesti sanottuna kai ei, mutta tahdon uskotella itselleni toisin.
Eläinlääkäri oli haaveammattini, mutta se kariutui kun en päässytkään lukioon.
Ehkä hyvä niin, sillä tallille on aamuisin paljon helpompi lähteä kuin kouluun.

En kuitenkaan ollut tehnyt minkäänlaista varasuunnitelmaa.
Ajattelin aina, että saavutan unelmani.

Ei tarvitse sanoa, että minulla on vielä aikaa.
Minussa on herännyt kova itsenäistymisen halu.
Tahdon aikuistua ja nopeasti, mutta mihin minulla on kiire valmiissa maailmassa?
- Vapauteen. En tahdo olla enää muiden määräiltävänä. En jaksa kuunnella päivästä toiseen mikä on oikein ja väärin, mikä on minun parhaakseni. Mistä kukaan voisi tietää sen yhtä hyvin kuin minä?
- Ei kukaan.

Kamalaa tilitystä.
Tunnen vain olevani umpikujassa jälleen.
Tulevaisuudella ei ole minulle mitään annettavaa.

Keskiviikkona nuorisopolille mennessäni, keksin hyvin elämääni kuvaavan lausahduksen.

" Elämäni on kuin väärään suuntaan kulkevat liukuportaat.
   Ylös on vaikea päästä ja kun viimein onnistut, ne tuovat sinut takaisin alas. "



Mielessäni on ollut asioita, joita en voi kertoa edes tänne.
En halua vaarantaa suunnitelmaani, mikäli kaikki menee pieleen.
Kukaan ei saa tietää, ennen kuin... 

Menetin jälleen ystäväni. Syyksi hän sanoi "minun täytyy keskittyä kouluun".
Ei se oikeasti mene niin. Olin taas lähellä tehdä itselleni jotain.
Tunnen itseni arvottomaksi, minulla ei ole kohta enää ketään.

Juuri ennen välien poikki laittamista olimme viettäneet hauskimman päivän aikoihin.
Mitä tein väärin, mikä meni pieleen?









Mietin usein, yhä edelleen. Onko elämälläni tarkoitusta?
Jos on, uskon sen olevan pelkkää kärsimystä.
Vaikka ihmiset pitävät minua vahvana, ei minunkaan selkäni kaikkea jaksa kantaa.



Se siitä sitten. 
Toivon, että kuulette minusta vielä, mutten lupaa mitään.