sunnuntai 15. tammikuuta 2017

UUSI PERHEENJÄSEN!


En tajua miten aika on kulunut näin nopeasti!
Siitähän on jo puoli vuotta kun viimeksi päivitin tätä blogia.
Mulla olisi nyt ihan hirmuisesti asioita kerrottavana, mutta yritän tiivistää tähän tärkeimmät.

Jos rehellisiä ollaan, tää blogin päivittämättä jättäminen on ollut ainoastaan mun saamattomuuden syytä. Välillä oon jopa unohtanut ihan kokonaan tän olemassaolon.  Sitten kun oon taas muistanut, että hei se blogi! - mulla ei mukamas ole ollut yhtään ylimääräistä aikaa rustata edes muutamaa sanaa tänne. Toisaalta voin osaltani syyttää koulua. Täyspäiväinen koulu on ollut yllättävän raskasta näin välivuoden jälkeen, mutta oon myös helvetin kiitollinen, että pääsin just sinne minne mä eniten halusin!

Eli, oon nyt aloittanut opinnot Hyvinkään Hyriassa, kuva-artesaani linjalla. Koulu on totta vie täyttänyt mun odotukset ja jopa ylittänyt ne, mutta on tässä huonotkin puolensa. Mulle vaikeeta on yrittää olla vertailematta omia töitä muiden töihin. Myönnettäköön, että ensimmäisen jakson aikana mä mietin useaan otteeseen, että mitä ihmettä mä oikein teen tuolla koulussa. Kaikki muut on niin pirun taitavia. Välillä aloin melkein uskoa, että mut otettiin sisään pelkästä säälistä (koska pääsykokeissa mun päälle kaatui kaappi) + asun aika lähellä koulua, jos vertaa moniin muihin.

Noh, tää on hyvä harjoituksen paikka.
Mun on yritettävä päästä tosta yli.
Hyväksyttävä se, ettei kaiken mitä teen tarvitse olla täydellistä.

Eniten mua kuitenkin jännitti millainen meidän luokka tulisi olemaan. Onneksi sekin yllätti positiivisesti.
Pari ensimmäistä päivää harhailin yksin koulunkäytävillä, mutta en ollut ainoa.
Nyt mulla on kuitenkin kavereita ja ne on mulle tosi iso, sekä tärkeä juttu koulunkäynnin kannalta.
En varmasti jaksaisi käydä koulussa läheskään yhtä aktiivisesti jos joutuisin kokoajan olemaan yksin.

Just nyt meillä on menossa toinen jakso atto-aineita.
Viime jaksossa mä jo onnistuin munaamaan pari kurssia, mutta onneksi sain sovittua korvaavia tehtäviä opettajien kanssa.
Kyllä tää tästä vielä hyväksi muuttuu toivon mukaan.

Koulun lisäksi mulla on muitakin hyviä uutisia.
Nimittäin noin kuukausi sitten meille kotiutui leijonaluppavauva, joka nimettiin Untoksi. 




































Unto tuli täyttämään pitkään tyhjillään olleen isomman jyrsijän paikan, kun meidän gerbiili vanhukset nukkuivat pois 5 vuoden iässä.

Itseasiassa me ei kerrottu mun veljen kanssa äidille kanin tulosta mitään, käytiin vain yhtenä iltana hakemassa se kotiin.
Olin ensin varma, että äiti suuttuisi ihan kamalasti ja käskisi viedä sen takaisin, mutta kävikin päinvastoin.
Äiti oli täysin myyty ja niinhän me kaikki muutkin.

Unto on todella ihana persoona. Se on oikea hulivili ja super seurallinen!
Meillä on aiemminkin ollut muutamia kaneja, mutta tämä poika on ihan eri maata jos rupeaa vertailemaan.

Mutta on mulla vielä niitä huonojakin uutisia...

Yhtä meidän koirista odottaa näillä näkymin parin viikon sisällä lopetus.
Se on kuukauden päivät sairastanut ja kaikkea ollaan kokeiltu, mutta tuloksetta.
En kuitenkaan vielä halua ajatella sitä, koska ihmeitä tapahtuu ja sillä on välillä ihan hyviä päiviä.
Haluan vaan elää hetkessä ja nauttia jokaisesta päivästä jonka saan vielä viettää sen kanssa.
Tiedän, että sen poismeno tulee olemaan kova paikka.

Se siitä sitten.

Mä meinasin, että tekisin joku päivä tänne videota, kunhan saan ensin hommattua uuden muistikortin (koska onnistuin hävittämään kaks, hups) ja mikäli kamera vain suostuu toimimaan.

Ainakaan näillä näkymin en ole siis lopettamassa blogin pitoa, mutta tulevaisuus näyttää kuinka käy.
Sekin vaihtoehto on nimittäin käynyt mielessä, koska aika ja inspiraatio on välillä tosi kortilla.
Nyt nimittäin aion tosissani yrittää panostaa myös kouluun, joten kaikki muu on jäänyt vähemmälle huomiolle.
Sen verran voin sanoa, että tälle ulkoasulle on tehtävä jotain ja pian, jos aion terästäytyä tämän bloggaamisen suhteen.

Ainiin, mä täytin viimein 18, jeij!

maanantai 2. toukokuuta 2016

PILALLA

Mun koko kesä on pilalla.

Mä oon jälleen rampa.

Kotiuduin tänään sairaalasta, viikko siellä tuli vietettyä.
Hevonen juoksi ylitseni - siinä meni sääri sekä pohjeluu.
Pirstaleet pistettiin raudalla kasaan, taas.

Mua ei oo koskaan sattunut niin helvetillisen paljon.
Luu tuli ulos ihosta, mun jalka vain roikkui kun yritin liikkua.
Siinä maassa mä makasin reilun vartin, huusin apua ja itkin, kirosin elämää.
Miksi kaikki tämä tapahtuu aina mulle?

En halua kuulla enää kertaakaan, että "onneksi ei sattunut pahemmin".
Voi kumpa olisi sattunut, mun ei tarvitsisi kitua.
Pelkkä vessakäynti on kuin sotaan lähtisi.
Vaikka matka on muutamia metrejä, mun on pysähdyttävä lepäämään.

Oon meinannut kaatua tuhansia kertoja lähdettyäni sairaalasta.
Luulin, että täällä olisi helpompaa. Paranisin nopeammin.
Päinvastoin. Tuntuu niin pahalta, avuttomalta ja hyödyttömältä.
Muut nauttii elämästä, mutta mä tuskin pysyn pystyssä.

Muiden heittämät "hauskat" vitsit saavat mut tuntemaan oloni entistäkin kurjemmaksi.

Juuri nyt olisin mielummin kuollut. Kaikki kesän ilot on multa pois.
Ei ratsastusleiriä, powerpark reissua tai mitään muutakaan.
Mä vaan makaan ja mätänen.

Olisivat samantien amputoineet koko paskan. Mitä vittua mä teen jalalla, johon ei voi varata painoa?
En mitään, mä oon niin väsynyt yrittämään.

Mun tekisi mieli vain linnoittautua huoneeseeni ja jäädä sängyn pohjalle ikiajoiksi.
Jos vain voisin tehdä niin.

Ei mulla muuta, halusin vain purkaa turhautuneisuuttani tänne.
Jatkakaa ikimuistoisen kesän suunnittelua ja nauttikaa kauniista säästä munkin puolesta.
Ehkä mäkin saan ottaa ilon irti sitten ensi vuonna.

Siihen asti sammaloidun ja homehdun neljän seinän sisällä.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

IHMISSUHTEET

Kuten otsikosta tulee ilmi, aion tänään kirjoittaa jostain muusta kuin tylsistä kuulumisista.
- Nimittäin niinkin tärkeästä asiasta kuin ihmissuhteista, omista kokemuksistani.



Mulla ei ole koskaan ollut paljoa kavereita - aitoja sitäkin vähemmän.
Oon huono luomaan ihmissuhteita, osittain siksi että olen luonteeltani hyvin ujo.

Toisena tulee mun menneisyys.

Mä oon aina halunnut ajatella, että kaikissa ihmisissä on jotain hyvää.
Ihmiset voivat muuttua, eikö vain?

Mä oon monta kertaa joutunut kokea sen, miltä tuntuu olla hyväksikäytetty.
Mä tiedostan olevani sinisilmäinen, mutta mun on vaikea päästää irti sellaisista ihmisistä jotka kohtelee mua huonosti.
Pelkään niin paljon uudelleen yksinjäämistä, että olen mielummin huonossa ihmissuhteessa.

Sellainen vie tosi paljon voimia ja aiheuttaa pelkkää pahaamieltä, sekä ahdistusta - jonka puran lähes poikkeuksetta itseeni.

Ystävät on tärkeitä, mutta millaisia ovat oikeat ystävät?
Arvosteleeko ne sua? Pilkkaa, moittii ja heittää herjaa.

Mun mielestä ei, silti tosi moni mun ystävistä syyllistyy tähän.
Saan jatkuvasti kuulla jopa kaikistä läheisimmiltä ystäviltäni esim. ulkonäöstäni.
Voin sanoa, että se sattuu. Se sattuu paljon enemmän, kuin että kuulisin sen tuntemattoman suusta.

Heistä se on ehkä hauskaa, mutta musta se ei ole - vaikken sitä ääneen sanoisikaan.
Jos oot mun ystävä, mikset pysty hyväksymään mua sellaisena kuin olen?
Miksi sun pitää jatkuvasti muistuttaa mua siitä, etten ole täydellinen.
Etkä muuten ole sinäkään.

En tarvitse sellaisia ihmisiä ympärilleni.
Eikä se aina jää vain sanalliseen satuttamiseen.



Mun omaa tilaa ei kunnioiteta.
Mua on revitty, raavittu, läpsitty ja kähmitty, lista on loputon.

Mä oon kasvattanut itselleni tosi korkean kipukynnyksen, nimenomaan siksi että kestän tälläistä väkivaltaa
- vaikka joskus tekee mieli vain juosta pois ja ruveta itkemään.
Miksi haluat satuttaa mua? Mä luulin että ollaan ystäviä.
Mä en ole tunteeton, vaikka olen hiljaa.

Oon elänyt sellaisessa käsityksessä, että ystäviin voi luottaa.
Ystävien kanssa voi olla oma itsensä ja puhua avoimesti.

Ystävät ei yritä liehitellä sun poikaystävää, ne ei varasta sulta, saatika sitten valehtele.
- En mäkään mikään pyhimys ole, kaikki tekee virheitä.
Mä pystyn antamaan anteeksi, mutten unohda.

En myöskään ole tyhmä, vaikka ehkä luulet niin. Mä nään kyllä koska ihminen valehtelee.
Jos kerran rikot mun luottamuksen, oon pahoillani mutta et saa sitä koskaan samanlaisena takaisin.
Itseasiassa, sä et edes ansaitse sitä, jos jatkat samaa rataa.

Ja useimmat tekee niin. Ettekö te tunne pienintäkään pistosta omatunnossanne?
Olenko mä jotenkin alempiarvoinen, verrattuna teihin?

Mihin jäi ne ajat, kun pystyttiin puhumaan kaikesta.
Oltiin toisillemme rehellisiä, kunnioitettiin toisiamme - mulla on oikeasti ikävä sitä aikaa.

Mietin usein, onko vika mussa?
Olenko tosiaan niin yliherkkä, etten kestä ihmissuhteiden tuomia ongelmia ja paineita?
Vai vedänkö mä vaan puoleeni pinnallisia, itsekkäitä ihmisiä?

Ihmissuhteissa tulee riitoja ja erimielisyyksiä, sen mä ymmärrän.
Anteeksipyyntö menettää niin nopeasti merkityksensä, kun sitä ei tarkoiteta todella.
Silloin se on vain yksi sana muiden joukossa.

Virheistä ei oteta opiksi, eikä edes yritetä korjata käytöstä parempaan suuntaan.
Kehotan kaikkia joskus nostamaan katseen omasta navastaan. Katsomaan peiliin ja miettimään.
Onko se, miten kohtelet muita reilua?



Tarkoitan joka sanaa.


// Noniin, tulipas syvällistä tekstiä.
Ehkä tämä avaa jonkun silmiä - tai sitten saan vain kuulla kuinka minä otan liian helposti itseeni.

Tämän kirjoittaminen kuitenkin kevensi oloani.
Nyt tiedätte, mitä ajattelen.

PS. Tuli sitten väsättyä muutama aiheeseen liittyvä quotekin itse.