IHMISSUHTEET

Kuten otsikosta tulee ilmi, aion tänään kirjoittaa jostain muusta kuin tylsistä kuulumisista.
- Nimittäin niinkin tärkeästä asiasta kuin ihmissuhteista, omista kokemuksistani.



Mulla ei ole koskaan ollut paljoa kavereita - aitoja sitäkin vähemmän.
Oon huono luomaan ihmissuhteita, osittain siksi että olen luonteeltani hyvin ujo.

Toisena tulee mun menneisyys.

Mä oon aina halunnut ajatella, että kaikissa ihmisissä on jotain hyvää.
Ihmiset voivat muuttua, eikö vain?

Mä oon monta kertaa joutunut kokea sen, miltä tuntuu olla hyväksikäytetty.
Mä tiedostan olevani sinisilmäinen, mutta mun on vaikea päästää irti sellaisista ihmisistä jotka kohtelee mua huonosti.
Pelkään niin paljon uudelleen yksinjäämistä, että olen mielummin huonossa ihmissuhteessa.

Sellainen vie tosi paljon voimia ja aiheuttaa pelkkää pahaamieltä, sekä ahdistusta - jonka puran lähes poikkeuksetta itseeni.

Ystävät on tärkeitä, mutta millaisia ovat oikeat ystävät?
Arvosteleeko ne sua? Pilkkaa, moittii ja heittää herjaa.

Mun mielestä ei, silti tosi moni mun ystävistä syyllistyy tähän.
Saan jatkuvasti kuulla jopa kaikistä läheisimmiltä ystäviltäni esim. ulkonäöstäni.
Voin sanoa, että se sattuu. Se sattuu paljon enemmän, kuin että kuulisin sen tuntemattoman suusta.

Heistä se on ehkä hauskaa, mutta musta se ei ole - vaikken sitä ääneen sanoisikaan.
Jos oot mun ystävä, mikset pysty hyväksymään mua sellaisena kuin olen?
Miksi sun pitää jatkuvasti muistuttaa mua siitä, etten ole täydellinen.
Etkä muuten ole sinäkään.

En tarvitse sellaisia ihmisiä ympärilleni.
Eikä se aina jää vain sanalliseen satuttamiseen.



Mun omaa tilaa ei kunnioiteta.
Mua on revitty, raavittu, läpsitty ja kähmitty, lista on loputon.

Mä oon kasvattanut itselleni tosi korkean kipukynnyksen, nimenomaan siksi että kestän tälläistä väkivaltaa
- vaikka joskus tekee mieli vain juosta pois ja ruveta itkemään.
Miksi haluat satuttaa mua? Mä luulin että ollaan ystäviä.
Mä en ole tunteeton, vaikka olen hiljaa.

Oon elänyt sellaisessa käsityksessä, että ystäviin voi luottaa.
Ystävien kanssa voi olla oma itsensä ja puhua avoimesti.

Ystävät ei yritä liehitellä sun poikaystävää, ne ei varasta sulta, saatika sitten valehtele.
- En mäkään mikään pyhimys ole, kaikki tekee virheitä.
Mä pystyn antamaan anteeksi, mutten unohda.

En myöskään ole tyhmä, vaikka ehkä luulet niin. Mä nään kyllä koska ihminen valehtelee.
Jos kerran rikot mun luottamuksen, oon pahoillani mutta et saa sitä koskaan samanlaisena takaisin.
Itseasiassa, sä et edes ansaitse sitä, jos jatkat samaa rataa.

Ja useimmat tekee niin. Ettekö te tunne pienintäkään pistosta omatunnossanne?
Olenko mä jotenkin alempiarvoinen, verrattuna teihin?

Mihin jäi ne ajat, kun pystyttiin puhumaan kaikesta.
Oltiin toisillemme rehellisiä, kunnioitettiin toisiamme - mulla on oikeasti ikävä sitä aikaa.

Mietin usein, onko vika mussa?
Olenko tosiaan niin yliherkkä, etten kestä ihmissuhteiden tuomia ongelmia ja paineita?
Vai vedänkö mä vaan puoleeni pinnallisia, itsekkäitä ihmisiä?

Ihmissuhteissa tulee riitoja ja erimielisyyksiä, sen mä ymmärrän.
Anteeksipyyntö menettää niin nopeasti merkityksensä, kun sitä ei tarkoiteta todella.
Silloin se on vain yksi sana muiden joukossa.

Virheistä ei oteta opiksi, eikä edes yritetä korjata käytöstä parempaan suuntaan.
Kehotan kaikkia joskus nostamaan katseen omasta navastaan. Katsomaan peiliin ja miettimään.
Onko se, miten kohtelet muita reilua?



Tarkoitan joka sanaa.

// Noniin, tulipas syvällistä tekstiä.
Ehkä tämä avaa jonkun silmiä - tai sitten saan vain kuulla kuinka minä otan liian helposti itseeni.

Tämän kirjoittaminen kuitenkin kevensi oloani.
Nyt tiedätte, mitä ajattelen.
PS. Tuli sitten väsättyä muutama aiheeseen liittyvä quotekin itse.