PILALLA

Mun koko kesä on pilalla.

Mä oon jälleen rampa.

Kotiuduin tänään sairaalasta, viikko siellä tuli vietettyä.
Hevonen juoksi ylitseni - siinä meni sääri sekä pohjeluu.
Pirstaleet pistettiin raudalla kasaan, taas.

Mua ei oo koskaan sattunut niin helvetillisen paljon.
Luu tuli ulos ihosta, mun jalka vain roikkui kun yritin liikkua.
Siinä maassa mä makasin reilun vartin, huusin apua ja itkin, kirosin elämää.
Miksi kaikki tämä tapahtuu aina mulle?

En halua kuulla enää kertaakaan, että "onneksi ei sattunut pahemmin".
Voi kumpa olisi sattunut, mun ei tarvitsisi kitua.
Pelkkä vessakäynti on kuin sotaan lähtisi.
Vaikka matka on muutamia metrejä, mun on pysähdyttävä lepäämään.

Oon meinannut kaatua tuhansia kertoja lähdettyäni sairaalasta.
Luulin, että täällä olisi helpompaa. Paranisin nopeammin.
Päinvastoin. Tuntuu niin pahalta, avuttomalta ja hyödyttömältä.
Muut nauttii elämästä, mutta mä tuskin pysyn pystyssä.

Muiden heittämät "hauskat" vitsit saavat mut tuntemaan oloni entistäkin kurjemmaksi.

Juuri nyt olisin mielummin kuollut. Kaikki kesän ilot on multa pois.
Ei ratsastusleiriä, powerpark reissua tai mitään muutakaan.
Mä vaan makaan ja mätänen.

Olisivat samantien amputoineet koko paskan. Mitä vittua mä teen jalalla, johon ei voi varata painoa?
En mitään, mä oon niin väsynyt yrittämään.

Mun tekisi mieli vain linnoittautua huoneeseeni ja jäädä sängyn pohjalle ikiajoiksi.
Jos vain voisin tehdä niin.

Ei mulla muuta, halusin vain purkaa turhautuneisuuttani tänne.
Jatkakaa ikimuistoisen kesän suunnittelua ja nauttikaa kauniista säästä munkin puolesta.
Ehkä mäkin saan ottaa ilon irti sitten ensi vuonna.

Siihen asti sammaloidun ja homehdun neljän seinän sisällä.