Kuulen selvääkin selvemmin, miten joku kävelee ulkona.
Pelkkä ajatus siitä, kuka se voisi olla saa kylmät väreet aikaan minussa.
Ehkä aikuisten kokous loppui jo?
Ja saan tulla pois harrastetiloista.
Munhan piti mennä nukkumaan!
Niin olin ajatellut, heti koulun jälkeen, vaikka tiesin varsin hyvin, etten saisi.
Sitten mua nukuttaisi entistä huonommin yöllä.
Silti, mä jäin tänne. Eihän kello ole vielä edes kolme.
Vasta varttia vaille. Mun on pakko purkaa vähän ajatuksia.
Koulumatkalla tulin miettineeksi. Jäänköhän mä paljosta?
Oon kiitollinen siitä mitä mulla on, mutta muilla tuntuu silti olevan paljon enemmän.
Tyydyn tosi vähään, enkä mä uskallakkaan vaatia mitään parempaa.
Hyväksyn sen, mitä mulle on suotu antaa. Silti mua riipii, suorastaan ärsyttää.
Onko muut etuoikeutettuja parempaan? Mun unelmat murskataan aina alkumetreillä.
En tiedä, ehkä mä vaan taas ajattelen liikaa. Kuten aina.
Liian syvällistä.
Kiviäkin varmaan kiinnostaa tietää, kuka mä oikein olen.
Noh, aloitetaan vaikka siitä.
16-vuotias, Tuusulan Kellokoskella nuorisokodissa asuva tyttö.
Siinä se. Vaan yksi miljoonien joukossa.
Blogia oon pitänyt aiemminkin. Tosin, se ei saavuttanut suurta suosiota.
Ketäpä nyt olisikaan jaksanut lukea huomiohuoran angstitarinaa.
Niimpä, ei ketään, ei edes mua.
Varoitan nyt kuitenkin, että todennäköisesti mulla tulee edelleenkin huonoja päiviä.
Vaikka pahimman yli mun olisi jo pitänyt päästä.Ulkoasu
on toistaiseksi aika alkeellinen, sillä en ole mikään tekniikan
ihmelapsi - päinvastoin. Pelkkä yritykseni muuttaa ulkoasua tästä
monimuotoisemmaksi tuottaisi kaaoksen. Onneksi, minulla on eräs ystävä,
joka lupautui auttamaan, kun hänellä on aikaa. Siihen asti, saatte
lepuutella silmiänne tässä.
En oikein osaa pukea ajatuksiani sanoiksi, mutta yritän parhaani.
Aloitukset eivät myöskään koskaan ole olleet se mun juttu.
Vaihtelu virkistää, ehkä kerrankin kirjoitan jotain erillaista kuin useimmat muut.
Se siitä, jatketaan.
Ei tänään ollut mikään huono päivä, vaikka saan sen aina kuulostamaan siltä.
Äidinkielen kirjakuulustelusta sain 9 ja puoli, mistä olin todella yllättynyt.
Myös erityisopettaja kehui mua matikan tunnilla.
- Nämä ovat mun pienijä iloja, mutta eivät läheskään joka päiväisiä.
Ja kuten huomata saattaa, mun mieliala vaihtelee nollasta sataan.
Aamulla olin super uupunut. Koulussa yhtä hymyä. Täällä jotain ihan muuta.
Koulun aamunavauksessa puhuttiin rooleista. Siitä, miten ihminen muokkaa omaa käytöstään seuran, tilanteen ja paikan mukaan. Ajattelin joskus, että mähän oon aina ollut oma itseni.
Ei tämä asia kosketa mua.
Tarkemmin ajateltuna, mulla on monta roolia.
Koulussa oon ollut aina se hiljainen ja ujo, syrjitty ja kiusattu.
Sen ulkopuolella oon iloinen ja huumorintajuinen.
Yksin tunnen taas itseni hirveäksi. Mussa ei oo mitään hyvää.
Tähän onkin varmaan hyvä lopettaa.
Kello on vähän yli kolmen, joten saan mennä takaisin päätalolle.
Ulkona on kylmä, vaikka aurinko paistaa.
Ehkä mäkin tästä vielä piristyn.
Kerrottavaa olisi niin paljon, mutta palaan blogin ääreen taas nopeammin kuin huomaattekaan.
Sillä välin, sinä, joka tänne eksyit ja raapustukseni luit voit jättää palautetta kommentin muodossa.
Ja voin melkein vannoa, että jatkossa kirjoitukseni tulevat olemaan entistä värikkäämpiä.
- Tähän inspiraation äkkinäiseen hätään kun en ollut varannut kuvia. Tarkoitus oli tehdä hyvällä ajalla kunnollinen esittely elämästäni, mutta tämä tuntui luontevammalta. Joten, julkaisen tämän jännittynein mielin. Myöhemmin minusta selviää varmasti lisää myös teille, niinkuin itsellenikin.
Toivottavasti tapaamme jälleen!
~ Goodbye
