AJATUKSET KIINNI PELOSSA

Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa.

Mikä taas johtaa siihen, että olen aivan liian usein turvautunut ainoaan keinooni.
Satuttamaan itseäni....  

Kukaan ei edes vaivaudu kuuntelemaan.
Ainiin, enhän minä puhu kenellekkään.

En vain yksinkertaisesti pysty, en osaa, en kykene.
Häädän kaikki pois luotani silloin kun eniten apua tarvitsisin.
Se on minun tapani toimia, turvautua.
Pysyn omassa kuoressani, rakennan muurin ympärilleni.

Hyvin harva ymmärtää tämän.
Jotta muhun saa yhteyden, täytyy nähdä vaivaa sen eteen.
Opetella tuntemaan, lukemaan käytöstä ja pienen pieniä merkkejä.
Vaikeaa tiedän.

Eilenkin, pyysin saada tarvittavan lääkkeeni.
Vastaus oli, jos et puhu, et saa mitään.
Selvä, minulle ei jäänyt vaihtoehtoja.

Luulen, että lääkitystänikin on lisättävä.
En haluaisi tehdä sitä, mutta reilun viikon sisällä on ollut turhan monta romahdusta.

Jokainen johtuu ihmisistä - vihaan ihmisiä.
En ole mikään pyhimys, mutten siltikään ymmärrä miksi juuri minä ansaitsen tämän kaiken.
Kaikki ongelmani ovat lähöisin ihmisistä.
Isästäni, luokkatovereista, jne.

Mitä mä teen nyt?
Istun kirjaston koneella, vaikka mun pitäisi olla koulussa.
Odottamassa, että kello kahdelta mut haetaan ja viedään poliisiasemalle.

Lähdin aikaisemmin, laitoin viestin, että mua ei tarvitse hakea.
Itseasiassa on ihme, että ne päästivät mut edes kouluun.

Luulevatko ne tosiaan, että oloani parantaa olla yksin huoneessani koko päivän?

Sain heidät kuitenkin vakuuttuneksi siitä, että jaksan mennä tänään kouluun.
Jaksoinkin, halusinkin. Siellä saan ajatukseni hetkeksi muualle.
Muutama tunti sitten kun soitin laitokselle, pyysin lupaa päästä koulun jälkeen tapaamaan kavereita.
Vastaus oli tottakai, jyrkkä ei. 

En tahdo mennä takaisin vielä, joten tein oman päätöksen ja lähdin.
Ei kiinnosta, mitä he ajattelevat, mutta tiedän tämän olevan hyväksi minulle itselleni.
Ei jää aikaa ajatella, kun on jotain tekemistä.

Tai niin ainakin luulin.

En kirjoittaisi tätä postausta, jos olisin ystävieni seurassa, mutta kun..
En ole. He lähtivät enkä edes yrittänyt ängetä mukaan, olisin ollut vain kolmas pyörä.
Ehkä he tulevat illalla tai sitten eivät. Siihen asti olen yksin. Parempi sekin, kuin laitoksessa.
Täällä on sentään ihmisiä ympärillä, en voi murtua heidän nähden.

Sitäpaitsi minulla ei ole täällä edes mahdollisuutta kaivaa terää laatikosta.
Minun on pärjättävä ilman sitä.

Ajattelette varmaankin, mitä helvettiä mä täällä vielä synkistelen.
Tälläista on kuitenkin olla masentunut.

Olen taas alkanut haluta laihduttaa.
Kai kuvittelen, että olisin onnellisempi silloin.
Asiassa on kuitenkin kääntöpuolensa.

Olen kaikki tänne nyt ja heti - tyyppiä.
Viimeksi se koitui kohtalokseni.

Laihduin kuukaudessa 20kg, paastoamalla.
Tavoitteeni on edelleen sama, mutta vaihtoehtoja on kaksi.
Joko luovutan jo alkumetreillä näläntunteelle tai koko homma menee överiksi.
Pian huomaan, etten pysty lopettamaan.
Alan pyörtyillä ja muiden epäilykset heräävät.

En tiedä mitä minun pitäisi tehdä.

MURTUVAT SYDÄMET

Loistavaa musiikkia, äänet kaakossa.

Mieliala oli näin matalalla viimeksi vuosi sitten, kun makasin naama ja kädet verillä keskellä moottoritietä. 

Onneksi mun ympärillä on ihmisiä, jotka tukevat minua.
Kunhan ensin saan suuni avatuksi.

He saavat minut ymmärtämään, ettei yksikään ihminen ole sen arvoinen, että minun tarvitsisi satuttaa itseäni enempää.

Kaikki tuntui vain olevan niin hyvin.
Olin typerä ja sokea, kun kuvittelin, että joku voisi oikeasti välittää minusta vilpittömästi. Kaiken sen takia, mulla on nyt käsi paketissa. Lisää arpia ranteessa. Syvempiä kuin koskaan aiemmin.

Älkää huoliko, opin läksyni ja aion pysytellä kaukana miehistä.

Koulussa menee paremmin kuin hyvin.
Olen saanut jo kolme työpaikka ehdokasta, kaikki hevosten parista.
Sain jopa uuden ystävän.

Tänään iltapäivällä menen käymään yhdessä, josko pääsisin harjoittelemaan.

Eilen päätin myös värjätä hiukseni, kun blondi alkoi kyllästyttää.
Punainen saa minut näyttämään entistä oudommalta.
Kai tämä vaatii vielä tottutelemista.

Hups, netti katkesi äkillisesti.

Onneksi olin tarpeeksi kärsivällinen, eikä teksti päässyt katoamaan.

Olimme myös muutama päivä sitten ystäväni Jennin kanssa kuvaamassa saippuakuplia. Se oli yllättävän vaikeaa. Muutamaan otokseen olen kuitenkin suhteellisen tyytyväinen. Olihan se ensimmäinen kertani.

Sain Jennin myös suostuteltua kuvaamaan minua, sillä hänkin tarvitsee harjoitusta henkilökuvauksessa. Kaksi viimeistä kuvaa ovat siis hänen otoksiaan, lisää löydätte hänen blogistaan. Voin sanoa, että hän jos joku on taitava valokuvaaja. Jos siis taide yhtään kiinnostaa, käykää katsomassa täältä.

KAMALAN IHANA

Mistäköhän tuokin tuli?
Noh, väliäkö sillä!
- Mulla on nimittäin aivan piru hyvä fiilis.
Vaikka en viime yönä juuri nukkunutkaan.
Tämän päiväinen jännitti niin kovasti :D

Tästä tulee nyt tälläinen pika postinki, mulla on nimittäin vain vaivaiset 10min aikaa kirjoittaa tämä.

Mitä tänään siis oikein tapahtui?
Olin ensimmäistä kertaa vuosiin - Lintsillä!
Tiedetään, ei kuulosta kovin jännittävältä.
Mutta...

Mä olen tunnettu huluttelija - ainakin niin kauan kun JALAT PYSYY MAASSA.
En ole oikein ikinä nauttinut huvipuistoissa käymisestä, koska mulla on jonkin asteinen korkeiden paikkojen kammo. Mikä pahinta, inhoan pää alas päin menoa, en pysty edes tekemään kuperkeikkoja.

Tänään, mä kuitenkin rohkaistuin hieman ja menin muutamaan, hiukan hurjempaan laitteeseen kuin yleensä. Uskokaa tai älkää, en ennen tätä päivää ollut käynyt edes puuvuoristo radassa.

Kaikista hurjimpiin en uskaltautunut rohkaisusta ja suostutteluista huolimatta, mutta kenties joku päivä?

Ja huomista odotan innolla..
Koulu alkaa jälleen!

Toivottavasti saan yöni nukuttua kuitenkin paremmin.
Dääm, kello on jo tasan! Aika laittaa kone kiinni.

 

Tuollaisen peilin tahdon kotiini!
Sen jälkeen, kukaan ei voisi enää haukkua minua läskiksi.

Ainiin, vielä eräs mainitsemisen arvoinen asia.
Tiedättekö, kuinka paljon v*tuttaa, kun joku hakkeroi facebook - tilisi?
Eikä siinä vielä kaikki - sen lisäksi, jakaa vielä pornovideoita minun nimissäni.
Onneksi sain pelastettuani tilini, tosin sekin oli työn ja tuskan takana.

MADAFAKIN DARRA

Otsikko antaakin jo vähän esimakua tulevasta. :D

Ette ikinä arvaa, missä olin eilen!
No, koulussa.

Kyllä, mä sain paikan järvenpään seurakuntaopistolta oppisopimus koulutuksessa.
Mikä parasta, paras kaverinikin tulee sinne!
Mulla ei ole koskaan ollut koulussa niin kivaa kuin eilen.

Tänään mun piti lähteä poikien kanssa messuille, mutta totesin, että nukun mielummin pitkään kuin lähden katsomaan elektroniikkaa.

Torstaina olin ratsastamassa - ilman satulaa.

Tiistai/keskiviikko meni pämppäämässä.
Meno oli kova ja darra sen mukainen. 
Mitään en kuitenkaan vaihtaisi pois.
Sain paljon lisää hauskoja muistoja.
- Ja voitteko kuvitella, en saanut edes mitään rangaistusta?
Olen kuulemma pitkään käyttäytynyt niin hyvin, että tämän kerran yö poissaoloni katsotaan läpi sormien.

Tätä fiilistä ei voi edes sanoin kuvailla, olen vain niiin onnellinen.

Kaikki asiat tuntuvat menevän juuri niinkuin pitääkin.

Tässä kuussa mennään vielä käymään lintsilläkin, kunhan saan palkan äitini tililtä.
Mikä voisi enää mennä pieleen?

Maanantaina kotiin, keskiviikkona 12 päivä alkaa koulu ihan toden teolla.

Lyhyt, mutta ytimekäs postaus. :)
Siinäpä se, lisää kuulumisia tulee varmasti kunhan koulut alkavat.