AJATUKSET KIINNI PELOSSA

Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa.

Mikä taas johtaa siihen, että olen aivan liian usein turvautunut ainoaan keinooni.
Satuttamaan itseäni....  

Kukaan ei edes vaivaudu kuuntelemaan.
Ainiin, enhän minä puhu kenellekkään.

En vain yksinkertaisesti pysty, en osaa, en kykene.
Häädän kaikki pois luotani silloin kun eniten apua tarvitsisin.
Se on minun tapani toimia, turvautua.
Pysyn omassa kuoressani, rakennan muurin ympärilleni.

Hyvin harva ymmärtää tämän.
Jotta muhun saa yhteyden, täytyy nähdä vaivaa sen eteen.
Opetella tuntemaan, lukemaan käytöstä ja pienen pieniä merkkejä.
Vaikeaa tiedän.

Eilenkin, pyysin saada tarvittavan lääkkeeni.
Vastaus oli, jos et puhu, et saa mitään.
Selvä, minulle ei jäänyt vaihtoehtoja.

Luulen, että lääkitystänikin on lisättävä.
En haluaisi tehdä sitä, mutta reilun viikon sisällä on ollut turhan monta romahdusta.

Jokainen johtuu ihmisistä - vihaan ihmisiä.
En ole mikään pyhimys, mutten siltikään ymmärrä miksi juuri minä ansaitsen tämän kaiken.
Kaikki ongelmani ovat lähöisin ihmisistä.
Isästäni, luokkatovereista, jne.

Mitä mä teen nyt?
Istun kirjaston koneella, vaikka mun pitäisi olla koulussa.
Odottamassa, että kello kahdelta mut haetaan ja viedään poliisiasemalle.

Lähdin aikaisemmin, laitoin viestin, että mua ei tarvitse hakea.
Itseasiassa on ihme, että ne päästivät mut edes kouluun.

Luulevatko ne tosiaan, että oloani parantaa olla yksin huoneessani koko päivän?

Sain heidät kuitenkin vakuuttuneksi siitä, että jaksan mennä tänään kouluun.
Jaksoinkin, halusinkin. Siellä saan ajatukseni hetkeksi muualle.
Muutama tunti sitten kun soitin laitokselle, pyysin lupaa päästä koulun jälkeen tapaamaan kavereita.
Vastaus oli tottakai, jyrkkä ei. 

En tahdo mennä takaisin vielä, joten tein oman päätöksen ja lähdin.
Ei kiinnosta, mitä he ajattelevat, mutta tiedän tämän olevan hyväksi minulle itselleni.
Ei jää aikaa ajatella, kun on jotain tekemistä.

Tai niin ainakin luulin.

En kirjoittaisi tätä postausta, jos olisin ystävieni seurassa, mutta kun..
En ole. He lähtivät enkä edes yrittänyt ängetä mukaan, olisin ollut vain kolmas pyörä.
Ehkä he tulevat illalla tai sitten eivät. Siihen asti olen yksin. Parempi sekin, kuin laitoksessa.
Täällä on sentään ihmisiä ympärillä, en voi murtua heidän nähden.

Sitäpaitsi minulla ei ole täällä edes mahdollisuutta kaivaa terää laatikosta.
Minun on pärjättävä ilman sitä.

Ajattelette varmaankin, mitä helvettiä mä täällä vielä synkistelen.
Tälläista on kuitenkin olla masentunut.

Olen taas alkanut haluta laihduttaa.
Kai kuvittelen, että olisin onnellisempi silloin.
Asiassa on kuitenkin kääntöpuolensa.

Olen kaikki tänne nyt ja heti - tyyppiä.
Viimeksi se koitui kohtalokseni.

Laihduin kuukaudessa 20kg, paastoamalla.
Tavoitteeni on edelleen sama, mutta vaihtoehtoja on kaksi.
Joko luovutan jo alkumetreillä näläntunteelle tai koko homma menee överiksi.
Pian huomaan, etten pysty lopettamaan.
Alan pyörtyillä ja muiden epäilykset heräävät.

En tiedä mitä minun pitäisi tehdä.