OHITUSKAISTALLA

Tuntuu kuin viimeisimmästä postauksesta olisi jo kulunut ikuisuus.
Kaikki aikani on kulunut tallilla, jonne siis pääsin 2 kuukaudeksi harjoitteluun!
 
Olen iloinen, mutta samalla hieman peloissani. Entä jos en jaksakkaan?
Työ on raskasta, mutta palkitsevaa. Eikä tallin väessäkään ole mitään vikaa.
Mulle on kuitenkin aiemminkin käynyt niin, että vaikka kuinka tahtoisin aamulla nousta sängystä
ja lähteä pyöräilemään tallille.. voimani eivätkään riitä. 




Mietin lähes päivittäin, onko tämä sitä mitä todella haluan?
Rehellisesti sanottuna kai ei, mutta tahdon uskotella itselleni toisin.
Eläinlääkäri oli haaveammattini, mutta se kariutui kun en päässytkään lukioon.
Ehkä hyvä niin, sillä tallille on aamuisin paljon helpompi lähteä kuin kouluun.

En kuitenkaan ollut tehnyt minkäänlaista varasuunnitelmaa.
Ajattelin aina, että saavutan unelmani.

Ei tarvitse sanoa, että minulla on vielä aikaa.
Minussa on herännyt kova itsenäistymisen halu.
Tahdon aikuistua ja nopeasti, mutta mihin minulla on kiire valmiissa maailmassa?
- Vapauteen. En tahdo olla enää muiden määräiltävänä. En jaksa kuunnella päivästä toiseen mikä on oikein ja väärin, mikä on minun parhaakseni. Mistä kukaan voisi tietää sen yhtä hyvin kuin minä?
- Ei kukaan.

Kamalaa tilitystä.
Tunnen vain olevani umpikujassa jälleen.
Tulevaisuudella ei ole minulle mitään annettavaa.

Keskiviikkona nuorisopolille mennessäni, keksin hyvin elämääni kuvaavan lausahduksen.

" Elämäni on kuin väärään suuntaan kulkevat liukuportaat.
   Ylös on vaikea päästä ja kun viimein onnistut, ne tuovat sinut takaisin alas. "



Mielessäni on ollut asioita, joita en voi kertoa edes tänne.
En halua vaarantaa suunnitelmaani, mikäli kaikki menee pieleen.
Kukaan ei saa tietää, ennen kuin... 

Menetin jälleen ystäväni. Syyksi hän sanoi "minun täytyy keskittyä kouluun".
Ei se oikeasti mene niin. Olin taas lähellä tehdä itselleni jotain.
Tunnen itseni arvottomaksi, minulla ei ole kohta enää ketään.

Juuri ennen välien poikki laittamista olimme viettäneet hauskimman päivän aikoihin.
Mitä tein väärin, mikä meni pieleen?









Mietin usein, yhä edelleen. Onko elämälläni tarkoitusta?
Jos on, uskon sen olevan pelkkää kärsimystä.
Vaikka ihmiset pitävät minua vahvana, ei minunkaan selkäni kaikkea jaksa kantaa.



Se siitä sitten. 
Toivon, että kuulette minusta vielä, mutten lupaa mitään.

AJATUKSET KIINNI PELOSSA

Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa.

Mikä taas johtaa siihen, että olen aivan liian usein turvautunut ainoaan keinooni.
Satuttamaan itseäni....  

Kukaan ei edes vaivaudu kuuntelemaan.
Ainiin, enhän minä puhu kenellekkään.

En vain yksinkertaisesti pysty, en osaa, en kykene.
Häädän kaikki pois luotani silloin kun eniten apua tarvitsisin.
Se on minun tapani toimia, turvautua.
Pysyn omassa kuoressani, rakennan muurin ympärilleni.

Hyvin harva ymmärtää tämän.
Jotta muhun saa yhteyden, täytyy nähdä vaivaa sen eteen.
Opetella tuntemaan, lukemaan käytöstä ja pienen pieniä merkkejä.
Vaikeaa tiedän.

Eilenkin, pyysin saada tarvittavan lääkkeeni.
Vastaus oli, jos et puhu, et saa mitään.
Selvä, minulle ei jäänyt vaihtoehtoja.

Luulen, että lääkitystänikin on lisättävä.
En haluaisi tehdä sitä, mutta reilun viikon sisällä on ollut turhan monta romahdusta.

Jokainen johtuu ihmisistä - vihaan ihmisiä.
En ole mikään pyhimys, mutten siltikään ymmärrä miksi juuri minä ansaitsen tämän kaiken.
Kaikki ongelmani ovat lähöisin ihmisistä.
Isästäni, luokkatovereista, jne.

Mitä mä teen nyt?
Istun kirjaston koneella, vaikka mun pitäisi olla koulussa.
Odottamassa, että kello kahdelta mut haetaan ja viedään poliisiasemalle.

Lähdin aikaisemmin, laitoin viestin, että mua ei tarvitse hakea.
Itseasiassa on ihme, että ne päästivät mut edes kouluun.

Luulevatko ne tosiaan, että oloani parantaa olla yksin huoneessani koko päivän?

Sain heidät kuitenkin vakuuttuneksi siitä, että jaksan mennä tänään kouluun.
Jaksoinkin, halusinkin. Siellä saan ajatukseni hetkeksi muualle.
Muutama tunti sitten kun soitin laitokselle, pyysin lupaa päästä koulun jälkeen tapaamaan kavereita.
Vastaus oli tottakai, jyrkkä ei. 

En tahdo mennä takaisin vielä, joten tein oman päätöksen ja lähdin.
Ei kiinnosta, mitä he ajattelevat, mutta tiedän tämän olevan hyväksi minulle itselleni.
Ei jää aikaa ajatella, kun on jotain tekemistä.

Tai niin ainakin luulin.

En kirjoittaisi tätä postausta, jos olisin ystävieni seurassa, mutta kun..
En ole. He lähtivät enkä edes yrittänyt ängetä mukaan, olisin ollut vain kolmas pyörä.
Ehkä he tulevat illalla tai sitten eivät. Siihen asti olen yksin. Parempi sekin, kuin laitoksessa.
Täällä on sentään ihmisiä ympärillä, en voi murtua heidän nähden.

Sitäpaitsi minulla ei ole täällä edes mahdollisuutta kaivaa terää laatikosta.
Minun on pärjättävä ilman sitä.

Ajattelette varmaankin, mitä helvettiä mä täällä vielä synkistelen.
Tälläista on kuitenkin olla masentunut.

Olen taas alkanut haluta laihduttaa.
Kai kuvittelen, että olisin onnellisempi silloin.
Asiassa on kuitenkin kääntöpuolensa.

Olen kaikki tänne nyt ja heti - tyyppiä.
Viimeksi se koitui kohtalokseni.

Laihduin kuukaudessa 20kg, paastoamalla.
Tavoitteeni on edelleen sama, mutta vaihtoehtoja on kaksi.
Joko luovutan jo alkumetreillä näläntunteelle tai koko homma menee överiksi.
Pian huomaan, etten pysty lopettamaan.
Alan pyörtyillä ja muiden epäilykset heräävät.

En tiedä mitä minun pitäisi tehdä.

MURTUVAT SYDÄMET

Loistavaa musiikkia, äänet kaakossa.

Mieliala oli näin matalalla viimeksi vuosi sitten, kun makasin naama ja kädet verillä keskellä moottoritietä. 

Onneksi mun ympärillä on ihmisiä, jotka tukevat minua.
Kunhan ensin saan suuni avatuksi.

He saavat minut ymmärtämään, ettei yksikään ihminen ole sen arvoinen, että minun tarvitsisi satuttaa itseäni enempää.

Kaikki tuntui vain olevan niin hyvin.
Olin typerä ja sokea, kun kuvittelin, että joku voisi oikeasti välittää minusta vilpittömästi. Kaiken sen takia, mulla on nyt käsi paketissa. Lisää arpia ranteessa. Syvempiä kuin koskaan aiemmin.

Älkää huoliko, opin läksyni ja aion pysytellä kaukana miehistä.

Koulussa menee paremmin kuin hyvin.
Olen saanut jo kolme työpaikka ehdokasta, kaikki hevosten parista.
Sain jopa uuden ystävän.

Tänään iltapäivällä menen käymään yhdessä, josko pääsisin harjoittelemaan.

Eilen päätin myös värjätä hiukseni, kun blondi alkoi kyllästyttää.
Punainen saa minut näyttämään entistä oudommalta.
Kai tämä vaatii vielä tottutelemista.

Hups, netti katkesi äkillisesti.

Onneksi olin tarpeeksi kärsivällinen, eikä teksti päässyt katoamaan.

Olimme myös muutama päivä sitten ystäväni Jennin kanssa kuvaamassa saippuakuplia. Se oli yllättävän vaikeaa. Muutamaan otokseen olen kuitenkin suhteellisen tyytyväinen. Olihan se ensimmäinen kertani.

Sain Jennin myös suostuteltua kuvaamaan minua, sillä hänkin tarvitsee harjoitusta henkilökuvauksessa. Kaksi viimeistä kuvaa ovat siis hänen otoksiaan, lisää löydätte hänen blogistaan. Voin sanoa, että hän jos joku on taitava valokuvaaja. Jos siis taide yhtään kiinnostaa, käykää katsomassa täältä.