KASVUKIPUJA

Mulla meni pitkään aika mukavasti...

Sitten tapahtui jotain ja masennus sai vallan.
Mun itsehillintä petti ja pahasti.

Siitä seurasi eilinen, huonosti nukuttu yö - koska muhun sattui.
Ihan oikeasti sattui, todella paljon.

Niin henkisesti kuin fyysisestikkin.

Mä tosiaan ajattelin, että tänään olisi mun viimeinen päivä.
Ehkä se onkin, en mä tiedä, eikä kukaan muukaan.

Oon enemmän kuin hukassa.
En tahdo enää olla osa tätä maailmaa.

Mun kasvot, kädet, jalat ja rintakehä.
Ne on kaikki ruhjeilla. 

Sen enempää valittamatta, julkaistaanpa vähän kuvia.

Kävimme läheisellä "rotkolla" ja siellä oli hylätty asuntovaunu.

Talvi saapui vihdoin tänne eteläänkin.

Mulla ei ole sanoja, jotta voisin kirjoittaa pidemmin.

Voin pahoin, mutta ratkaisu siihen - lisätään lääkitystä ja lukitaan huoneeseensa.
Ei ole vastaus, mun pää tulee räjähtämään tällä menolla.

Tosiaan mun työharjoittelu Faunttaressa päättyi vuoden vaihteessa.
Samalla tuli täyteen vuosi siitä, kun muutin tänne Kellokoskelle.

Sain mittariin myös ruhtinaalliset 17 vuotta.
Joista suurin osa on ollut pelkkää paskaa.

Nyt kuuntelen päivittäin sitä, kuinka mun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni.
Mennä kouluun, nyt, heti, tällä samalla sekunnilla.

Uskokaa tai älkää, mä yritän, muttei se ole helppoa.
Jos voisin, muuttuisin kouluksi. 

Ei ole mitään herkkua olla päivät pitkät neljän seinän sisällä.

Eräänä kauniina päivänä, kun kaikki oli vielä hyvin.
Kävimme aiemmin jo tutuksi tulleen ystäväni Jennin kanssa ottamassa uusia kuvia minusta.
Iso kiitos siis hänelle mahtavista kuvista ja korvaamattomasta tuesta! ♥

KOHTALON KÄSI

Pienesti kauhistunut ilme kasvoillani huomasin, että siitä on jo yli kuukausi kun viimeksi päivitin tilannettani tänne. Aika, se tuntuu kuluvan joskus liiankin nopeasti!


Nyt mulla oli kuitenkin hyvä hetki, olisi ollut aiemminkin useita - mutta vasta tänään jaksoin raahata itseni blogin äärelle. Ehkäpä annatte laiskuuteni anteeksi, onhan kohta sentään joulu.


Aloitin muutama viikko sitten työkokeilun eläinkaupassa, joka myös Faunattarena tunnetaan.
Siellä on mennyt kieltämättä mukavasti, vaikka 6-8 tuntia seisomatyötä käykin välillä jaloille.


Mun nuorisopoli käynnit lopetettiin, omasta tahdostani. Vaikka suuria notkahduksia mun voinnissa on ollut, en oikein koskaan ole osannut puhua tuntemattomille mielentiloistani.


Suoritin eilen hyväksytysti hygieniapassin, vain kolmella virhepisteellä! Meillä oli myös viimeinen koulupäivä, joten taas päästään sen tutun kysymyksen äärelle - minne haen seuraavaksi?


Syntymäpäiväni on myös huomenna, vihdoin tulee täyteen se kirottu ikä 17 vuotta.
Enää vuosi, niin alkaa tieni aikuisuuteen, en malttaisi odottaa.


Olin vähällä joutua lopettamaan rakkaan harrastukseni ratsastuksen, kun laitos ilmoitti ettei aio enää maksaa sitä. Mun reaktio tähän oli tosi voimakas ja otin ensimmäistä kertaa ihan kunnolla yhteen ohjaajan kanssa. Itkupotku raivarien jälkeen he yhtäkkiä ilmoittivatkin, että saan jatkaa.


Perjantaina on lähtö kotiin, pitkälle ja ansaitulle joululomalle. Hieman jännittää, sillä tiedän mitä odottaa. Hössötystä, kamalaa kiirettä ja sitä jos jotakin vihaan. Joulun pitäisi olla rauhallista aikaa.


Kuvaamaan en ole ehtinyt, kaikkeen muuhun on mennyt niin paljon aikaa. Lahjojen ostaminen ja niihin tarvittavien rahojen laskeminen, työt, harrastukset, synttärit - kauheasti tekemistä.


Onneksi jouluna yhdessä paketissa minua odottaa uusi, oma tietokone.
Se antaa mulle mahdollisuuksia käydä täälläkin kirjoittamassa useammin.
Eiköhän tämä kiirekin hellitä vuoden vaihduttua, uskoisin niin.


Mutta nyt täytyy jatkaa muita hommia.

Hyvää joulun odotusta kaikille blogini lukijoille!

PERIMMÄINEN TOTUUS

Vaikeuksien kautta voittoon - sanonnassa taitaa olla jotain perääkin.

Lopetin tallilla työharjoittelun, mielialani romahti totaallisesti.
Ohjaajat löysivät huoneestani hirttoköyden, viiltelin kolmesti päivän sisällä.
En ole kykenet kuin itkemään, tunsin itseni niin arvottomaksi.
Kaverit tekevät turhia lupauksia, ihmiset kehottavat puhumaan mutta eivät edes yritä ymmärtää.
Musta välitetään vain koska on pakko, tai siltä ainakin musta tuntuu.

Miksi mä pidän tälläisiä ihmisiä mun elämässäni?
Koska mulla ei ole muuta, en tahdo jäädä aivan yksin.
Mikä siis todistetusti pahentaisi mun oloa.

Mietin ihmisiä, kaikkia muita rakastetaan.
Mikä mussa siis on vikana?

Tiedän etten ole kuin muut, olen erillainen.
Enkä halua sitä  - toisaalta taas haluan.
Kun olin kiusattu, olin kaikkien silmätikku. 
Nyt taas, kaikki ovat unohtaneet mut. 
Jatkaneet elämäänsä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. 
Toivoin joskus olevani näkymätön, mutta jos se on tälläistä...
En tiedä haluanko sitä enää.

Miten nyt sitten menee?
Huomattavasti paremmin.

Aloitan todennäköisesti tammikkuussa Faunattaressa työkokeilun, mistä olen iloinen.
Mulla on täällä Kellokoskella yksi ystävä, jonka tuki on ollut korvaamatonta.
Hän itseasiassa kirjoitti musta kokonaisen postauksen blogiinsa.
Jos haluat nähdä sen paina TÄSTÄ.

Suosittelen kyseistä blogia muutenkin lukulistalle lisättäväksi, koska:
- Jenni on aivan älyttömän taitava kuvaamaan
- Ulkoasu on ihailun arvoinen
- Hyvä kirjoittaja, monellakin tapaa. 
- Kertoo asioista avoimesti
- Eikä varmasti vastaa kommenttiisi tylysti!
- Monipuolinen, löytyy tekstiä kera loistavien kuvien ja jopa videoita.
- Mielenkiintoiset aiheet.

Tänään oli luvassa heppailua, tässä kuvat olkaa hyvät!

Kuvista, sekä kivasta päivästä kiitokset Jennille! ♥

Nyt täytyy saada äkkiä tämä postaus päätökseen, 

oon nimittäin ollut koneella kohta 10 minuuttia yliaikaa..

Kuulemisiin!