Yritin kyllä aiemmin kirjoittaa, mutta netti rupesi temppuilemaan.
Argh! Kaiken lisäksi, koko googleni jäi viikoksi auki, eli vapaasti muiden käyttöön. D:
Mitään tuhoja en vielä ole huomannut, kenties niitä ilmenee.
Taas on sattunut ja tapahtunut, enemmän kuin jaksan kirjoittaa.
Kuviakin olisin tahtonut kovasti laittaa, mutta eipä tämä suostunut niitä koneelle siirtämään.
Juuri sitä mun tuuria. Noh, joskus toiste sitten.
Aloitetaan huonoista uutisista.
Olin jälleen yhden yön hatkassa.
Jonka jälkeen tämä samainen kaveri, joka on tehnyt näin ennenkin
- pisti välit poikki, kokonaan, lopullisesti taas.
Soitto tuli juuri sen jälkeen, kun..
Olin viillellyt. Miettinyt elämäni lopettamista, joka oli näin lähellä.
Lisää itsetuhoisia ajatuksia pamahti mieleeni.
Mitään peruuttamatonta ei kuitenkaan ehtinyt tapahtua.
Olin aivan poissatolaltani, pelkäsin itseäni, sillä en ollut oma itseni.
Siitä lähtien mut on yritetty saada puhumaan.
Mä en vain pysty luottamaan. En halua kertoa, enkä osaa.
Kaikkea en aio paljastaa, nehän lähettäisi mut samantien sairaalaan.
Sitä mä vähiten toivon. Se mua vasta alkaisikin ahdistaa.
Ja tämän kaiken, koulusta lintsailun yms takia kaikki suunnitelmat menivät piloille. Mun piti mennä kaverin kanssa suomen tivoliin lauantaina, mutta liikkumavapaudenrajoitushan iskettiin heti päälle kun reissusta palasin. Mua harmitti lähinnä kaverin puolesta, joka oli varmasti pettynyt. Ajatus siitäkin, miten hän sen ottaisi sai mut murtumaan entistä enemmän. Olin pettänyt lupaukseni. En ollut ajatellut sitä, ennen kuin olin lähtenyt mukaan tyhmyyksiin.
Sain äitini huolestumaan jälleen voinnistani.
Miksi mun täytyy aina kusta asiat?
Olen kaiken pahan alku ja loppu, aivan kuten tämä minun entinen paras ystävänikin antoi ymmärtää.
Hyvät uutiset. Ne ovat nyt aika kortilla. Muutaman keksin kuitenkin.
Huomenna on masennuksen maanantai, mutta minähän menen kouluun.
Ensimmäiset tunnit ovat kotitaloutta, mikä on ihan jees.
Eilen kävin tivolin sijaan kaverini kanssa kuvaamassa, ja hän sai kuin saikin minusta yllättävän hyviä otoksia. Ehkä minäkin onnistuin ihan siedettävästi, vaikka aloittelija olenkin. Ainakin hän tuntui tykkäävän, mikä on tärkeintä! Ehkä tämäkin hiukan lepytteli häntä. (:
Hetki sitten lopetimme surullisen leffan katselun. Loppu illan vietän koneella avautuen tänne siitä kuinka paskaa elämäni on. Ei nyt sentään, löysinhän mä jotain pieniä iloja, tämän kaiken katastrofin keskeltä.
Olen aika varma, että jotain mistä halusin puhua unohtui, mutta silloin se tuskin oli mitään kovin tärkeää. Toivon tosiaan, että saisin palautetta siitä mitä haluaisitte minun kirjoittavan? Onko blogissani jotain häiritsevää?
Ainiin! Etsin myös uusia luettavia blogeja listalleni.
Kaikki ovat nimittäin kadonneet uuden käyttäjän, sekä vanhan romu koneen hajottua. Loppuun vielä eilisen paras otos minusta, joka lopulta päätyi myös facebookkiin profiilikuvakseni!
Tässä siis minä, älkää säikähtäkö. ;3
- Kiitos & Kumarrus
Oletko koskaan ajatellut miten negatiiviset ajatukset vaikuttaa meidän elämään? Ajatushan herättää tunteen, negatiivinen negatiivisen tunteen ja positiivinen positiivisen tunteen...mitä se tunne sitten tekee? Tunteisiin reagoidaan puheella ja teoilla jotka suunnataan ympärillä oleviin läheisimpiin ihmisiin tai aivan tuiki tuntemattomiin....miten nämä teot sitten..? Tekojen seurauksena elämä on juurikin niin hyvää kuin se heikoimpina hetkinä on. Jos näitä huonoja hetkiä on paljon on elämä niiden mukaista koska se meidän elämä rakentuu niistä pienistä hetkistä. Voit tietoisesti muuttaa elämääsi hyvään suuntaan ajattelemalla positiivisesti. Kun ikävä ja pahaa oloa aoheuttava ajatus tulee mieleen voit pysäyttää sen ja keksiä positiivisen näkökulman...mun elämä on ollut pohjilla myös mutta tuo oivallus ajatuksen merkityksestä muutti kaiken. Joskus me ihmiset ei oikeasti edes haluta muuttaa mitään vaan jollain typerällä tavalla se paska elämä onkin niin mukavaa ettei siitä halua luopua. On kiva olla masis. On kiva voida huonosti ja vielä kivempaa huutaa se suureen ääneen maailmalle...kaikille niille jotka ei minua ymmärrä koska olen niin erilainen ja erikoinen.. Luojan kiitos tajusin etten ole ollenkaan erilainen tai erikoinen koska positiivinen, nauravainen ja onnellinen ja täysin tyytyväinen ihminen on etsimällä etsittävä tässä maailmassa. Siihen pyrin ja olen jo hyvällä tiellä. On vain rakkaus ja sen vastakohta pelko...ei muuta. Ja minä saan valita ihan itse.
VastaaPoistaJo kolmas kerta, kun koitan kirjoittaa tätä vastausta..
PoistaHarjoittelen tätä positiivista ajattelua päivittäin. Nykyään osaan jo löytää lähes jokaisesta päivästä, pieniä asioita jotka ovat edes hetkeksi saaneet hymyn huulilleni. Aina ei ole ollut näin. Olen opetellut, että kun ahdistaa yritän ajatella jotain mikä on minulle tärkeää tai mieluisaa. Uskallan väittää, että olen edistynyt.
Ymmärrän, mitä tarkoitat sillä, ettei pahasta olosta tahdota luopua. Tiedostan sen toisinaan itsessänikin. Olen aina ihaillut elämää ja toivonut löytäväni onnen, mutta samalla se pelottaa, sillä en ole kokenut sellaista aikoihin. Kun menee liian hvyin, tuntuu että kaikki on tavalla tai toisella vedettävä perseelleen.
Itse en ole koskaan huudellut asioitani, päinvastoin. Ongelmani on, etten puhu, saatika luota yhteenkään ihmiseen niin paljon, että voisin puhua. Tunnelukkoni tulevat menneisyydestäni ja ovat niin vahvoja, että niitä on hankala lähteä avaamaan. Tiedän olevani erillainen, kaikki ovat erillaisia, hyvässä ja pahassa. Päätökseni määräävät kohtaloni, näin se on ja tulee aina olemaan.
Kiitos Piia, yllätyin kovasti kommentistasi! Sen lisäksi, että se oli ensimmäinen blogissani, tekstiin oli nähty vaivaa. Pituus ja asiallisuus sisältyivät tähän. :)
Tää kuulostaa nyt kliseiseltä, mutta jaksamisia sulle.Täytyy yrittää päästää irti hetki hetkeltä hieman, jotta voi päästää muita hieman omaan maailmaansa. Ja tietysti onnea voi löytyä omasta itsestään, arjesta ja harrastuksista eikä välttämättä muista ihmisistä :) paremmin en osaa sanoa
VastaaPoistaKliseistä tai ei, tälläiset kommentit piristävät aina :)
PoistaJa olet aivan oikeassa, viimein olen oppinut sen itsekkin.